Toinen pohtimistehtävä: sanaluokkien tunnistaminen

Toisena kurssimme pohtimistehtävänä on miettiä sitä, miten tunnistaa sanaluokat.

Verbit

Päätin aloittaa pohdintani tästä yleisesti helpoksi mielletystä sanaluokasta eli verbeistä. Verbeistä sanaluokkien käsittely yleensä aloitetaan ja totta onkin, että verbit on suhteellisen helppo poimia tekstistä. Perinteisesti verbejä on etsitty (ainakin minun kouluaikanani) tekstistä kysymällä, mitä tekee/tehdään. Verbit ilmaisevat tekemistä, olemista tai tunnetta. Verbit ovat vahvoja ja ne voivat muodostaa lauseen yksinkin. Jokaisessa lauseessa tulee olla verbi. Tässä on yksi, toki varsin hatara, lähtökohta oppilaille: jokaisesta lauseesta olisi löydettävä verbi. Verbejä tunnistaa huomattavasti helpommin, jos tietää, miten ne taipuvat. Sitten voikin tarkistaa, voiko sanaa taivuttaa persoonissa (minä menen, sinä menet, hän menee, me menemme, te menette, he menevät, mennään), aikamuodoissa (menen, menin, olen mennyt, olin mennyt) ja moduksissa eli tapaluokissa (menisin, mene, mennen). Tärkeää on myös muistaa kieltomuodot. Suomen kielessä on sellainen erikoisuus, että kieltosana ei on verbi, joka taipuu (en mene, et mene, eivät mene, älkööt menkö, ette ole menneet).  Verbien taipuminen on niille hyvin tyypillinen piirre, jonka avulla verbit on helppo tunnistaa, kunhan muistaa verbien voivan olla varsin pitkiäkin, niin kutsuttuja liittomuotoja, esimerkiksi en olisi mennyt.

Kuitenkin verbien tunnistamisessa on joitakin kimurantteja sanoja, joista on vaikea tietää, ovatko ne verbejä vai eivät. Tällaisia muotoja ovat infinitiivit ja partisiipit. Infinitiiveistä ehkä helpoin on verbin perusmuoto eli sanakirjamuoto (mennä). Hankalampia infinitiivejä ovat esimerkiksi lukien ja menemässä, sillä nämä ovat sellaisia verbien muotoja, jotka ovat verbien ja nominien välissä. Kuitenkin niistä tulee esille verbin perustehtävä tekemisen sanana. Partisiipit taas ovat seuraavanlaisia verbin nominaalimuotoja: mennyt/laulanut/lukenut, menevä/lukeva/laulava, laulama/lukema ja laulamaton/lukematon. NUT-partisiippi liittyy vahvasti aikamuotoihin: hän oli mennyt. Monet partisiipit voi sekoittaa adjektiiveihin ja joillakin niistä onkin vakiintunut merkitys adjektiivina (esim. oppinut, lukenut). Partisiipin erottaa adjektiiveista siten, että partisiipin voi korvata relatiivilauseella: lukeva poika -> poika, joka lukee. Joskus voi käydä niin, että oppilas ehdottaa verbiksi myös sanaa, joka näyttää erehdyttävästi verbiltä, mutta onkin substantiivi esimerkiksi meneminen. Tässä tilanteessa pyytäisin oppilasta pohtimaan, miten hän voi taivuttaa kyseistä sanaa. Sehän taipuukin sijoissa ja luvuissa eikä persoonissa, tempuksissa ja moduksissa. Taivuttaminen onkin joka tilanteessa hyvä apu verbin tunnistamisessa.

On kuitenkin muistettava, että alakoulussa ei mennä vielä kovin syvälle sanaluokkien maailmaan. Näin ollen esimerkiksi verbien partisiippi- ja infinitiivimuodot eivät ole alakoulun oppiainesta. Opettajan tulee kuitenkin tietää niiden olemassaolosta, sillä olisi oppilasta kohtaan epäreilua sanoa, että sellainen muoto ei ole verbi.

Adverbit

Toinen sanaluokkavalintani onkin sitten minulle haastavampi, sillä en ollut kuullut adverbeistä ennen kurssia. Koulussa meille opetettiin, että kaikki loput sanat, jotka eivät kuulu verbeihin,substantiiveihin, adjektiiveihin, pronomineihin tai numeraaleihin, ovat partikkeleita. Lähden siis liikkeelle määrittelystä. Adverbit ovat sanoja, jotka taipuvat vajaasti tai eivät ollenkaan. Adverbit ilmaisevat erilaisia puitteita tai suhteita esimerkiksi aikaa (eilen, kauan), paikkaa (lähellä, kauas), tilaa (hämillään, puuduksissa), tapaa (hyvin, ketterästi) tai määrää (vähän, liikaa). Itse lähtisin etsimään adverbejä vasta sitten, kun tehtävänannon mukaan muut ”helpommin luokiteltavat” sanat on löydetty. Kun on etsinyt verbit ja nominit, on paljon vähemmän vaihtoehtoja adverbeiksi. Jos tehtävässä pitää etsiä pelkästään adverbit, neuvoisin oppilaita lähtemään liikkeelle taivuttamisesta: taipuuko sana, miten se taipuu ja taipuuko se esimerkiksi kaikissa sijoissa. Adverbit ovat vähän hankala ryhmä, koska ne taipuvat osittain, mutta eivät täydellisesti. Tämä osittainen taipuminen voi hämätä niiden kuuluvan johonkin muuhun ryhmään esimerkiksi adjektiiveihin tai substantiiveihin.

Mitä strategioita käyttäisin sanaluokkien tunnistamisen opettelussa?

Tykästyin kovasti luennolla esiteltyyn malliin, jossa lähdetään kaavion mukaan miettimään, taipuuko sana. Jos huomataan sanan taipuvan, mietitään taas, taipuuko se persoonamuodoissa, aikamuodoissa ja tapaluokissa vai sijoissa ja luvuissa. Näin voidaan päätellä, kuuluuko sana nomineihin vai verbeihin. Jos taas huomataan, että sana taipuu vain osittain tai ei ollenkaan, vaihtoehtoja ovatkin adverbit, partikkelit ja post/prepositiot. Tämä on minusta varsin looginen järjestelmä, joka antaa oppijalle aktiivisemman roolin, kun hän saa pohtia, miten sana taipuu ja mitä siitä seuraa. Kuitenkaan tätä tapaa tuskin voidaan käyttää aivan sanaluokkien tunnistamisen opettelun alussa, vaan silloin on yksinkertaisinta lähteä liikkeelle kysymysten kautta: verbit löydetään kysymällä mitä tekee/tehdään, substantiivit kysymällä kuka/mikä, adjektiivit kysymällä millainen ja numeraalit kysymällä kuinka paljon/kuinka monta. Pronominit taas usein korvaavat jotakin substantiivia ja loput sanoista voidaan aluksi sijoittaa partikkelien ryhmään, jonka sisältä voidaan myöhemmin löytää konjunktiot, adverbit ja post/prepositiot. Mutta esimerkiksi kielellisesti lahjakasta oppilasta voi haastaa esittämällä hänelle tuon mallin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s