Kielioppitunnin rakenne

Hui, tämä tehtävä oli melkein mennyt minulta ohi! Onneksi kuitenkin huomasin sen tuolta kurssin blogista. Kielioppitunnin rakennetta onkin hyvä pohtia, sillä omien koulukokemusteni perusteella kielioppitunnin eivät ole olleet kovin innostavia, eivätkä nyt hirvittävän kiinnostaviakaan. Kielioppitunnin tai -kokonaisuuden perusrakenne (motivointi, ilmiön esittely, harjoittelu, syventäminen ja arviointi) on mielestäni toimiva, vaikkakin varsin oppikirjasidonnainen ja perinteinen. Aina ei ole tarpeen keksiä pyörää uudelleen, mutta on myös kasvattavaa toisinaan vähän tuulettaa luutuneita tapojaan. Sanoisin, että kielioppitunnin perusrakenne on turvallinen ja hyvä tapa pitää kielioppitunti, mutta kokemuksen myötä ja miksei innokkaana noviisinakin ole hyvä välillä kokeilla jotain uutta, kunhan se sopii käsiteltävään aiheeseen,

Olen pohtinut viime aikoina paljon objektin opettamista, sillä se on ryhmätyömme aihe. Objekti on sen verran hankala ja abstrakti aihe, että minusta tuo kielioppitunnin rakenne sopii sen käsittelyyn hyvin. Oppilailla kun ei välttämättä ole mitään etukäteistietoa objektista. Motivointina käyttäisin esimerkkilauseita, joista ohjaisin oppilaita tutkimaan tiettyjä sanoja (tässä siis objekteja). Toinen vaihtoehto olisi käyttää esimerkkilauseita, joissa ei ole objektia ja pyytää oppilaita lihottamaan lauseita kysymällä mitä/minkä/kenet. Tästä päästäisiin nimeämään ja esittelemään objekti. Mielestäni objektin kohdalla opettajan tulisi esitellä ilmiö, sillä siinä on paljon sellaisia seikkoja, joita oppilaiden on hankala itse keksiä. Minusta olisi myös oppilaita kohtaan reilua, että opettaja kertoisi, mitkä sijamuodot kelpaavat objektiksi. Myös se seikka, että objekti liittyy verbiin, on mainitsemisen arvoinen. Minulle nämä seikat valkenivat vasta yläasteella, eikä tiedon panttaaminen sanottavasti helpottanut lauseenjäsennyksen oppimista. Harjoittamisvaiheessa hyödyntäisin siekailematta valmiita kirjan tehtäviä, mutta siten, että oppilaiden ei tarvitsisi puurtaa yksin, vaan saisi työskennellä esimerkiksi parin kanssa tai pienessä ryhmässä.

Syventämisvaiheessa ottaisin mukaan ryhmätyötä ja draamaa esimerkiksi siten, että oppilaat saisivat keksiä ryhmissä lauseita, joissa on objekti ja sitten esittää jonkun lauseistaan muulle luokalle sana kerrallaan ja muu luokka arvaisi lauseen sana sanalta. Lisäksi syventämisvaiheessa voitaisiin tarkastella yhdessä koko luokan kanssa, miten esimerkiksi lauseet Syön omenaa /Syön omenan eroavat merkitykseltään toisistaan. Näin tulisi mukaan myös muotojen merkityksen tutkimista. Olisi tietysti toivottavaa, että esimerkit, joita opettaja käyttää, olisivat läheltä oppilaiden maailmaa ja ”oikeaa” kielenkäyttöä, eivätkä stereotyyppisiä esimerkkilauseita. Objektin kohdalla olen kokenut tämän vaatimuksen aika hankalaksi, sillä asia on niin abstrakti, että ainakin aluksi on hyvä pitäytyä varsin yksinkertaisissa lauserakenteissa, vaikkeivät ne annakaan koko kuvaa lauseenjäsennyksestä. Toisaalta pidempien lauseiden käyttö alakoulussa on siinäkin mielessä hankalaa, että siellä käydään läpi yleensä vain predikaatti, subjekti ja objekti, joskus myös predikaatti.

Kirjallinen koe on hyvin perinteinen tapa arvioida kieliopin eri aiheiden osaamista. Objektin kohdalla kirjallinen koe on mielestäni ihan hyvä tapa arvioida osaamista. Koehan järjestetään yleensä kaikista opituista laueenjäsenistä. Minusta olisi kyllä mukava keksiä jokin muukin tapa arvioida asian oppimista, mutta tähän hätään en kyllä nyt vaan keksi. Täytyy lukea muiden blogeista, josko kanssakurssilaiset olisivat keksineet jotakin luovempaa.

Olen aikaisemmin kirjoittanut, että minusta olisi mukavaa, jos kieliopin oppiminen olisi salapoliisin työn kaltaista. Nyt sain kuitenkin itseni kiinni liputtamasta perinteisen kielioppitunnin rakenteen puolesta. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että minusta objekti on aiheena sellainen, että tuo perinteinen rakenne sopii sen käsittelyyn paremmin kuin tutkiva oppiminen. Sen sijaan voisin hyvin kuvitella opettavani yleis- ja erisnimiä, verbin aikamuotoja tai verbin käskymuotoa tutkivasti. Mitä abstraktimpi kielioppiaihe on, sitä vaikeampi sitä taitaa olla opettaa tutkivasti tai ainakin tutkivan oppimistehtävän luominen veisi opettajalta kohtuuttoman paljon aikaa. Eri työtapojen vaihtelu taitaa tässäkin asiassa olla tärkeää, sillä kyllä sen ymmärtää, että aina samana toistuva kielioppitunnin kaava saa oppilaat tylsistymään.

Kurssin aikana olen muutamaan kertaan pohtinut, kumpi on järkevämpää, että opettaja kertoo kielioppisäännöt vai oppilaat keksivät ne itse. Minusta kielioppisääntöjen itse keksiminen on kaunis ja kannatettava ajatus, mutta varsin usein sen toteuttaminen jotenkin ontuu. Oppilaat tai opiskelijat työskentelevät kovasti itse keksiäkseen säännön. Mutta kun yhdessä käydään läpi oppilaiden löytämiä sääntöjä, rivien välistä voi usein lukea, että oppilaiden hoksaamat säännönmukaisuudet eivät olekaan yhtä hyviä kuin ”oikea” sääntö. (Ainakin itse opiskelijana olen toisinaan kokenut näin, itse oivaltamisen hetket ovat toki onnistuessaan itsevarmuutta antavia oppimiskokemuksia) Tällöin minusta oppilaiden työskentelyltä menee pohja. Minusta on siis hyvin kannatettavaa, että itse saisi pohtia ja keksiä kielioppisäännöt, mutta tämä pitää toteuttaa niin, että oppilaiden työtä oikeasti arvostetaan. Kenties kielioppisääntöjen itse keksiminen sopii paremmin joissakin tapauksissa, toisinaan taas on parempi, että opettaja kertoo kielioppisäännöt. Tietysti, jos ihmettelyyn ja pohtimiseen pohjautuvaa oppimistapaa on käytetty oppilaiden kanssa järjestelmällisesti, oppilaiden on helpompi keksiä hankalampiakin kielioppisääntöjä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s