Perunasarvilla uuteen vuoteen

Tiedättekö sen tunteen, kun on lukenut jonkin tosi hyvän kirjan, eikä osaa aloittaa uutta, koska se ei kuitenkaan mitenkään voi olla yhtä hyvä kuin juuri luettu loistoteos? Sellainen tunne minulla on ollut Routasisarusten lukemisen jälkeen. Olen lueskellut vain lehtiä ja Jukka Parkkisen kirjoittamia Suvi Kinoksen muistelmia, jotka osaan jo melkein ulkoa. Mihinkään vaativampaan tai vakavampaan en ole tohtinut tarttua. Varmaan sitten ensi vuoden puolella sitten taas on intoa lukea muutakin.

Ja jotta jouluna kertyneet kilot eivät pääsisi katoamaan, tein uudenvuodenaattoa varten pehmeitä perunasarvia kotitaloustunnilta peräisin olevalla reseptillä. Kas tässä ohje.

Pehmeät perunasarvet, 16 kpl

  • 2,5 dl maitoa
  • 25 g hiivaa
  • 1 tl suolaa
  • 1 dl perunasosejauhoja
  • n. 4 dl vehnäjauhoja
  • 75 g margariinia
  • kananmunaa voiteluun, jos haluaa

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja lisää siihen hiiva ja suola. Sekoita sekaan perunasosejauhot, vehnäjauhot ja pehmeä (mutta ei sula) margariini. Anna taikinan kohota. Jaa taikina kahteen osaan. Kauli molemmat taikinaköntit ympyrän muotoisiksi. Jaa ympyrät taikinapyörällä tai veitsellä kahdeksaan sektoriin. Muotoile jokaisesta sektorista sarvi rullaamalla: aloita paksuimmasta päästä. Anna kohota pellillä vielä jonkin aikaa ja voitele sarvet kananmunalla, jos haluat. Paista 225-asteisessa uunissa 10-15 minuuttia. Sarvien sisälle voi myös piilottaa erilaisia täytteitä, mutta maistuvat ne ilmankin. Minä piilotin tämänkertaisiin leipomuksiin kinkkua, juustoa ja aurinkokuivattua tomaattia.

Mainokset

Routasisarukset ja Railo

Jouluuni kuuluu syömisen lisäksi totta kai kirjat ja lukeminen. On ihanaa, kun ei ole mikään kiire ja saa uppoutua kirjan maailmaan ihan kaikessa rauhassa. Tämän joulun ehdoton suosikkini on Routasisarukset, joka oli Finlandia junior -ehdokkaanakin. Myös syksyn äidinkielen sivuaineen kurssilla opettaja mainitsi kirjan. Kuin ihmeen kaupalla löysin Routasisarukset lähikirjastoni nuortenosastolta, jonne alan olla jo vähän vanha, mutta onneksi minulla on hyvä tekosyy: tulevan ammattini kannalta lasten- ja nuortenkirjojen lukemisesta on vain hyötyä.

Mutta itse kirjaan sitten. En muista, milloin viimeksi olisin uppoutunut kirjan maailmaan samalla tavalla kuin Routasisaruksia lukiessani. Kirjoittajat Eija Lappalainen ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet hienon dystopian, jonka yksityiskohdat vakuuttavat ja tarina tempaa mukaansa. Teoksessa eletään 2300-lukua, joka näyttää varsin synkältä: varallisuus ei jakaudu tasapuolisesti, syntyvyyttä säännöstellään ja suuri osa maailmasta on saastunut bioterrori-iskussa. Kirjan päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: sisarukset Utu ja Marras, jotka eivät oikein sopeudu Laakson suojattuun ja rajoitettuun elämään. Onneksi takakannen mukaan Routasisarukset on sarjan aloitusosa, koska minä odotan jo innolla, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu. Tämä kirja on kyllä ehdottomasti lukemisen arvoinen ja herättää pohtimaan, millaista maailmaa olemme rakentamassa nyt, ja mitä kaikesta kuluttamisesta voi seurata. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki myös kirjailijoiden mielikuvitukselle: uskomatonta!

Luin jouluna myös Virpi Hämeen-Anttilan uusimman nimeltään Railo. Tarina menee lyhykäisyydessään niin, että työttömäksi jäänyt Teppo saa perinnön ja keksii perustaa oman yrityksen kotiseudulleen. Vaimo Inka päättää seurata miestään Karjalaan, vaikka joutuukin jättämään pääkaupunkiseudulle kaiken tutun. Oman lisänsä juoneen tuovat Tepon kireät välit sisaruksiinsa Tainaan ja Tuukkaan.

Hämeen-Anttila on taitava ja yllätyksellinen tarinankertoja ja kirjoittaa tasaisen sujuvasti, mutta jotenkin tämä ei kolahtanut minuun samalla tavalla kuin Hämeen-Anttilan muut teokset. Kyllä Railosta mielellään pulitti kirjaston 50 sentin varausmaksun, mutta omaan hyllyyni en tätä hankkisi. Mutta minulla onkin varsin tiukka seula: hyllyyni pääsevät enää aniharvoin muut kuin sellaiset kirjat, jotka olisin valmis lukemaan uudelleen useamman kerran.

Jouluista juustokakkua

Meillä on tapana kerääntyä ystävien kanssa joulun alla jonkun luo, juoruta, pelata lautapelejä, syödä ja hiukan myös lahjoa toisiamme. Tätä tapaamista varten valmistin jouluista juustokakkua Voisilmäpeliä-blogin ohjeella. Kakku oli todella jouluisen makuinen ja varsin tuhti, mutta ei kyllä ihan voita bravuuriani tavallista juustokakkua mansikkakastikkeella. Valitettavasti tunnun aina toimivan niin, että täytän vieraat jo suolaisella, ja sitten kukaan ei oikein enää jaksa syödä makeaa… No, jääpähän itselle syötävää ja onneksi minulla oli ilo saada tänäänkin ystävä kylään, joka maisteli mielellään kakkua kanssani.Tein kakun muuten ohjeen mukaan, mutta en ollut huomannut ostaa sitruunoita, joten korvasin sitruunankuoriraasteen sitruunamehulla. En myöskään viitsinyt voidella vuokaa.

Piparinmakuinen juustokakku

150 g piparkakkuja
75 g voita
vuoan voiteluun voita ja vehnäjauhoja

400 g maustamatonta tuorejuustoa (ei kevyt)
250 g maitorahkaa
1 tl vaniljauutetta
2 1/2 dl sokeria
3 munaa
1/2 dl tummaa siirappia

1 1/2 tl jauhettua inkivääriä
1 1/2 tl kanelia
1/2 tl jauhettua muskottipähkinää
1/4 tl jauhettua neilikkaa
1/4 tl suolaa
2 tl raastettua sitruunankuorta

Jauha piparkakut monitoimikoneessa, tehosekoittimessa tai ihan vain raa’alla lihasvoimalla. Sulata voi, sekoita piparijauheen joukkoon.

Laita irtopohjakakkuvuokaan leivinpaperi, voitele koko vuoka ja jauhota. Painele pipari-voiseos vuoan pohjalle ja hiukan myös reunoille. Paista 10 minuuttia 175-asteisessa uunissa.

Pohjan paistuessa vatkaa tuorejuusto ja rahka sileäksi, mielellään sähkövatkaimella. Lisää sokeri ja vanilja ja vatkaa. Lisää munat yksi kerrallaan, vatkaa. Lisää lopuksi siirappi ja vatkaa.
Sekoita joukkoon suola ja mausteet.

Kun pohja on paistunut 10 minuuttia, ota vuoka pois uunista, kaada täyte pohjan päälle ja paista kakkua vielä noin tunnin verran, kunnes se on hyytynyt. Kakku on sopivasti paistunut, kun se vuokaa heiluttaessa hiukan vielä hytisee keskeltä, muttei ole kuitenkaan vetinen.

Anna kakun jäähtyä ja vetäytyä ainakin muutama tunti, parhaimmillaan se on kun se saa vetäytyä yön yli.

Yösoittoja

Parin tentin takia on tullut luettua lähinnä saksan kielioppia ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa, mutta olenpa iltaisin ja bussissa lueskellut myös Kazuo Ishiguron novellikokoelmaa Yösoittoja. Alkuvuodesta lun samaisen herran Ole luonani aina ja vaikutuin. Leffaversio oli myös todella onnistunut ja pysäyttävä. Mutta nyt siis näihin novelleihin.

Kaikki kokoelman novellit liittyvät jollain tavalla musiikkiin. Vaikka minulla ei ole sävelkorvaa, enkä ole musikaalinen, novellit tempasivat mukaansa. Jokainen novelli on kertomus katumuksesta tai menetetyistä mahdollisuuksista, eli voisi siis kuvitella, että novellit olisivat haikeita ja surkeita. Haikeita ne ovatkin, mutta eivät täysin. Haikeuden nimittäin katkaisee jokin farssimainen tai jopa surrealistinen hetki. Ishigurolla on minusta mestarillinen kyky saada lukija kiinnostumaan arjen pienistä tilanteista, jotka ovat myös jollain tavalla absurdeja ainakin Ishiguron kuvaamina. Minun piti oikein pidätellä naurua bussissa, kun luin novellia Come Rain or Come Shine. Kerran meinasin ajaa pysäkkini ohi, kun novellissa Yösoittoja oli meneillään tapahtumaketju, joka koukutti. Onneksi huomasin kuitenkin pysäkkini ajoissa.

 

Novellikokoelman kansikuva oli mielestäni varsin kummallinen, kun valikoin tätä teosta lainattavaksi kirjastossa. Onneksi kuitenkin päätin lainata Yösoittoja, sillä teoksen luettuani kansikuva on täysin ymmärrettävä, eikä viittaa muumioihin, jota pelkäsin. Ishiguron kirjoitustyylistä tuli hieman mieleen Alice Munron tyyli, mutta hieman modernisoituna. Hyvä ja koukuttava lukukokemus oli siis tämä teos, suosittelen tätäkin. Luulenpa, että Ishiguro on sellainen kirjailija, jota luen enemmänkin. Onneksi nyt tenttien jälkeen onkin aikaa lukea oikeaa kirjallisuutta!

Onnen tunti

Löysin Anna-Leena Härkösen uusimman ihan sattumalta kirjaston bestseller-hyllystä. Tosi kiva juttu tämä olikin, sillä kirja oli minulla varauksessa, mutta olin varauksineni sijalla neljäsataa jotain. Kävin kirjamessuilla katsomassa Härkösen haastattelua (haastattelija oli kyllä törkeän huono, eikä antanut kirjailijalle suunvuoroa), ja mielenkiinto kirjaan heräsi. Eikä tarvinnut pettyä. Minusta Härkösen kirja on yksi kirjailijan parhaista. Kieli kulkee jouhevasti, huumori kukkii sopivassa määrin, aihe ja henkilöt ovat kiinnostavia, henkilöt hulvattomiakin, mutta kuitenkin uskottavia. Olen lukenut jonkin verran Härköstä, ja pidän hänen teoksistaan, mutta kovin montaa ei peräkkäin oikein jaksa lukea, koska päähenkilöt ovat usein kovin onnettomia ja vire on yleensä hieman synkkä, vaikka Härkönen viljeleekin huumoria. Mutta Onnen tunnin luettuani minun olisi tehnyt mieli tietää lisää henkilöistä ja siitä, mitä sitten tapahtui, oikein harmitti kun kirja loppui.

Härkönen kirjoittaa Onnen tunnissa Tuulasta, joka keksii, että haluaa ryhtyä avomiehensä Harrin kanssa sijaisvanhemmaksi. En viitsi paljastaa juonesta enempää, koska tämä kannattaa minusta ehdottomasti lukea itse. Härkönen pohtii henkilöidensä kautta sitä, kuinka uskaltaa kiintyä vieraaseen lapseen, joka voidaan milloin tahansa palauttaa takaisin biologisille vanhemmilleen ja kuinka monta kertaa ihmiselle pitää antaa uusi mahdollisuus huoltaa omaa lastaan. Sijaisvanhemmuus on kiinnostava teema, mutta minua miellytti erityisesti myös Tuulan ja hänen oman biologisen poikansa Roopen suhde, jota Härkönen kuvaa lämpimästi ja ymmärtäen sekä äidin että pojan näkökulmaa. Vaikka en itse ole vanhempi, kuvittelen saaneeni jonkinlaisen välähdyksen vanhempana olemisen vaikeudesta ja ihanuudesta.

P.S. Suosittelen myös Anna-Leena Härkösen kolumneja. Ne ovat yksiä harvoista kirjoituksista, joiden osuvuudelle ja huumorille olen nauranut ääneen. Kolumnikokoelmia on ilmestynyt kolme: Kauhun tasapaino ja muita kertomuksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kertomuksia sekä Palele porvari ja muita kertomuksia. Kaikki kokoelmat on julkaistu myös samassa niteessä, jonka nimi on Kauhun tasapaino ja muita kertomuksia.

Irlantilaismuistelmat ja palkittujen teosten pelottavuus

Olen tässä syksyn aikana saanut luettua Frank McCourtin muistelmat. Ensimmäinen on nimeltään Seitsemännen portaan enkeli, toinen Amerikan ihmemaassa ja kolmas Liitupölyä. Ensimmäinen osa kertoo McCourtin surkeasta lapsuudesta ja nuoruudesta Irlannissa, toinen osa aikuiselosta Amerikassa, jonne McCourt muutti paremman elämän toivossa ja kolmannessa osassa McCourt keskittyy kertomaan opettajanurastaan. Toinen ja kolmas osa menevät hieman päällekkäin, mutta eipä tuo lukemista haitannut. Minä nautin eniten toisesta ja kolmannesta osasta. Niissä oli toivoa ja erityisesti viimeisessä osassa kouluarjen kuvausta, josta olen jo opiskelualani takia kiinnostunut. Lapsuuden kuvaus oli minusta jotenkin niin tolkuttoman surkeaa, että se välillä puudutti. Mutta pidin myös ensimmäisestä osasta, ja erityisesti tarina kirjan nimen takana on todella koskettava. McCourtin kuvaus elämästään sai minut myös huomaamaan, kuinka hyvin itsellä asiat oikeasti ovat, kaikesta pikkuharmista huolimatta.

McCourt on palkittu Seitsemännen portaan enkelistä muun muassa Pulitzer-palkinnolla ja teosta on muutenkin kovasti kehuttu. Löytyypä teos myös Keskisuomalaisen listauksesta ”100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa”. En tiedä miten muut ajattelevat, mutta itseäni usein ahdistaa alkaa lukea kirjaa, jota on kovasti kehuttu. Eri asia on, jos lukuvinkin on saanut ystävältä tai sukulaiselta tai joltain muulta tutulta, silloin kirjaan yleensä tulee tartuttua. Mutta mitä enemmän palkintoja teos on kahminut sitä korkeammaksi kynnykseni tarttua kirjaan nousee. Finlandia-palkinto ei aiheuta niin paljon ahdistusta: olen lukenut useita Finlandia-ehdokkaita ja muutaman itse palkinnonkin saaneen. Varsin hyviä ovat kaikki olleet. Mutta Nobel, se jos mikä on pelottava. Yhden Nobel-palkitun kirjan olen lukenut (Kohtalottomuus on loistava ja edelleen yksi lempikirjoistani), mutta siihen se on jäänyt. Useampaa Nobel-palkittua olen aloitellut, mutta keskenhän ne ovat jääneet. Puhumattakaan suurimmasta osasta klassikoiksi luokiteltuja kirjoja. Olen esimerkiksi aloittanut (ja jättänyt kesken) Sinuhe egyptiläisen ainakin kolmesti. Jotenkin lukemisen ilo katoaa, kun joku on määritellyt, että tämä kirja on klassikko ja tulee lukea. Palkitut kirjat pelottavat ehkä siksi, että pelkään, etten tajua niistä mitään. Mikään ei nimittäin ole mielestäni kamalampaa kuin tuntea itsensä tyhmäksi kirjaa lukiessa. Mutta toisaalta haluan ajatella, että ehkä jonain päivänä on oikea aika lukea kesken jääneetkin teokset. Ja jos oikeaa aikaa ei tule koskaan, sekään ei haittaa. Pakkolukemiseen en tahdo ryhtyä, koska lukemisen pitää olla mukavaa.