Irlantilaismuistelmat ja palkittujen teosten pelottavuus

Olen tässä syksyn aikana saanut luettua Frank McCourtin muistelmat. Ensimmäinen on nimeltään Seitsemännen portaan enkeli, toinen Amerikan ihmemaassa ja kolmas Liitupölyä. Ensimmäinen osa kertoo McCourtin surkeasta lapsuudesta ja nuoruudesta Irlannissa, toinen osa aikuiselosta Amerikassa, jonne McCourt muutti paremman elämän toivossa ja kolmannessa osassa McCourt keskittyy kertomaan opettajanurastaan. Toinen ja kolmas osa menevät hieman päällekkäin, mutta eipä tuo lukemista haitannut. Minä nautin eniten toisesta ja kolmannesta osasta. Niissä oli toivoa ja erityisesti viimeisessä osassa kouluarjen kuvausta, josta olen jo opiskelualani takia kiinnostunut. Lapsuuden kuvaus oli minusta jotenkin niin tolkuttoman surkeaa, että se välillä puudutti. Mutta pidin myös ensimmäisestä osasta, ja erityisesti tarina kirjan nimen takana on todella koskettava. McCourtin kuvaus elämästään sai minut myös huomaamaan, kuinka hyvin itsellä asiat oikeasti ovat, kaikesta pikkuharmista huolimatta.

McCourt on palkittu Seitsemännen portaan enkelistä muun muassa Pulitzer-palkinnolla ja teosta on muutenkin kovasti kehuttu. Löytyypä teos myös Keskisuomalaisen listauksesta ”100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa”. En tiedä miten muut ajattelevat, mutta itseäni usein ahdistaa alkaa lukea kirjaa, jota on kovasti kehuttu. Eri asia on, jos lukuvinkin on saanut ystävältä tai sukulaiselta tai joltain muulta tutulta, silloin kirjaan yleensä tulee tartuttua. Mutta mitä enemmän palkintoja teos on kahminut sitä korkeammaksi kynnykseni tarttua kirjaan nousee. Finlandia-palkinto ei aiheuta niin paljon ahdistusta: olen lukenut useita Finlandia-ehdokkaita ja muutaman itse palkinnonkin saaneen. Varsin hyviä ovat kaikki olleet. Mutta Nobel, se jos mikä on pelottava. Yhden Nobel-palkitun kirjan olen lukenut (Kohtalottomuus on loistava ja edelleen yksi lempikirjoistani), mutta siihen se on jäänyt. Useampaa Nobel-palkittua olen aloitellut, mutta keskenhän ne ovat jääneet. Puhumattakaan suurimmasta osasta klassikoiksi luokiteltuja kirjoja. Olen esimerkiksi aloittanut (ja jättänyt kesken) Sinuhe egyptiläisen ainakin kolmesti. Jotenkin lukemisen ilo katoaa, kun joku on määritellyt, että tämä kirja on klassikko ja tulee lukea. Palkitut kirjat pelottavat ehkä siksi, että pelkään, etten tajua niistä mitään. Mikään ei nimittäin ole mielestäni kamalampaa kuin tuntea itsensä tyhmäksi kirjaa lukiessa. Mutta toisaalta haluan ajatella, että ehkä jonain päivänä on oikea aika lukea kesken jääneetkin teokset. Ja jos oikeaa aikaa ei tule koskaan, sekään ei haittaa. Pakkolukemiseen en tahdo ryhtyä, koska lukemisen pitää olla mukavaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s