Ennen päivänlaskua ei voi

Jos minun pitäisi kuvailla Johanna Sinisalon romaania kahdella adjektiivilla, ne olisivat koukuttava ja ovela. Ennen päivänlaskua ei voi kertoo valokuvaaja Mikaelista, joka löytää kotikulmiltaan pienen metsänpeikon (kansantaruista tutun hiiden), jonka ottaa hoiviinsa. Idea kuulosti minustakin niin epäilyttävältä ja oudolta, että sain vasta nyt luettua kyseisen kirjan, vaikka loistava äikänopeni jo lukiossa mainosti sitä. Olisi pitänyt luottaa open makuun aiemmin.

Tarinan kertojiksi pääsevät useat eri henkilöt. Lisäksi siinä on pätkiä tietokirjoista, netin eri sivustoilta, tutkimuksista ja lehdistä. Voisi kuvitella, että teoksen rakenne tekisi siitä vaikeasti seurattavan, mutta Johanna Sinisalo on onnistunut rakenteen kanssa mainiosti: tarina kulkee eri henkilöiden kertomana ja muu aineisto tukee tarinaa ja valottaa sitä. Lisäksi teoksessa on jotakin niin koukuttavaa, ettei sitä malttaisi laskea käsistään. En osaa tarkemmin lähteä erittelemään, mistä koukuttavuus voisi johtua, mutta veikkaan, että kokonaisuus ja tarina ovat siitä vastuussa. Alussa minulla oli tosin hieman käynnistymisvaikeuksia rakenteen kanssa, mutta noin sivulta 50 lähtien teksti alkoi kulkea ja siihen pääsi sisälle. Loppu oli hyytävä ja jätti tarinan mieleen kihelmöimään, niin että ennen kuin uskalsin nukahtaa, minun oli pakko lukea vähän muumeja rauhoittuakseni.

Mainokset

Onneli ja Anneli

Muistan, että päiväkodissa luettiin joskus Onnelia ja Annelia, mutta ilmeisesti kirja jäi kesken tai sitten minä vaan en enää nukkunut päiväunia, koska en muista kuunnelleeni satua kuin muutaman kerran. Siitä jäi kuitenkin ilmeisen vahva muistijälki, koska vasta nyt sain luettua Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Vähän kyllä jännitti, onko satu menettänyt hohtonsa kuten joillekin lapsuuden lempikirjoille käy. Nyt ei tarvinnut pettyä. Ehkäpä se on niin, että laadukas lastenkirjallisuus pitää pintansa ja viihdyttää aikuistakin. Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin kootuissa kertomuksissa on ihanan vanhanaikainen tyyli ja paljon satumaisia yksityiskohtia. Kaikki alkaa siitä, kun parhaat ystävykset Onneli ja Anneli löytävät rahakuoren ja ostavat sen sisällöllä rouva Ruusupuulta itselleen talon. Talo on juuri täydellinen kahdelle pikkutytölle. Lähiympäristössään Ruusukujalla tytöt tutustuvat jännittäviin naapureihinsa, saavat aikaan paljon hyvää ja toki myös seikkailevat.

Luin Onnelia ja Annelia iltaisin, mikä olikin ihana tapa päättää päivä, koska kertomukset veivät minut pois arjesta huolettomaan lapsuuteen ja satumaailmaan, jossa kaikki päättyy hyvin ja paha saa palkkansa. Olin kyllä yllättynyt myös siitä, että alun perin vuosina 1966-1984 ilmestyneissä teoksissa sivuttiin myös avioeroa. Lisäksi ajatus siitä, että lapset selviäisivät kahdestaan varsin jännittävistäkin tilanteista, tuntui aikuislukijasta hassulta. Ehkä tuohon aikaan kuitenkin oltiin edistyksellisempiä kuin kuvittelin tai aika on suosinut vapaata kasvatusta ja onneksi suurimmaksi osaksi onnistuin karistamaan aikuislukijan ja keskittymään satuun, joka kyllä lumosi. Maija Karman kuvitus lisäsi vielä sadun voimaa ja toi hieman vanhanaikaisen maailman ihanasti esiin.

Leipomistorstai

Olen ottanut tavakseni leipoa itse suurimman osan leivästä, jota syön. Leipä loppui aamulla, ja jääkaapissa nökötti myös kermaviilipurkki, jonka eräpäivä uhkaavasti lähestyi, joten päätin samalla vaivalla leipoa myös muffinsseja. Molemmat reseptit löytyivät kotoisesti vanhasta köksänkirjastani.

Sämpylät 10-12 kpl

Taikinan juuri:
2,5 dl vettä tai maitoa
25 g hiivaa
1 tl sokeria
2,5 dl venhäjauhoja
Lisäksi:
¾ tl suolaa
noin 3 dl sämpyläjauhoja/rusijauhoja/kaurahiutaleita
2 rkl öljyä

Lämmitä neste kädenlämpöiseksi. Murenna hiiva nesteeseen ja sekoita tasaiseksi. Vatkaa joukkoon sokeri ja vehnäjauhot. Peitä astia liinalla ja jätä kulho lämpimään veteen 10-15 minuutiksi. Kun juuri kuplii, lisää suola ja suurin osa jauhoista. Jatka jauhojen lisäämistä kädellä alustaen. Lisää lopuksi öljy. Vaivaa taikinaa jauhotetulla alustalla ja leivo taikinasta sämpylöitä. Anna sämpylöiden kohota peitettynä lämpimässä. Paista 225-asteisessa uunissa vartin verran.

Sen verran monta kertaa kyseisiä sämpylöitä on tullut tehtyä, etten paljon enää ohjetta vilkuile. Lisäksi minulla on tapana lisätä taikinaan raastettua porkkanaa, hienonnettua pinaattia tai aurinkokuivattua tomaattia. Tällä kertaa lisäsin mukaan aurinkokuivattua tomaattia silputtuna ja öljynä käytin aurinkokuivattujen tomaattien purkissa olevaa öljyä. Opiskelija kiittää Lidlin halpoja aurinkokuivattuja tomaatteja.

Mustikkamuffinssit

100 g margariinia
1 dl sokeria
2 kananmunaa
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 dl kermaviiliä
noin 2 dl mustikoita

Vatkaa margariini ja sokeri kevyeksi vaahdoksi. Lisää kananmunat yksitellen edelleen voimakkaasti vatkaten. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja lisää taikinaan. Sekoita lopuksi tuoreet tai jäiset mustikat ja kermaviili taikinaan. Vältä turhaa sekoittamista. Jaa taikina muffinssivuokiin. Köksänkirjan mukaan taikinasta pitäisi tulla 16 muffinssia, mutta minä sain aikaiseksi vain 12 ja nekin lisämustikoilla. Paista muffinsseja uunin keskiosassa noin 15 minuuttia.

 

 

Ekoilijan pikasmoothie

Luin ihan loistavan vinkin Hesarista jokin aika sitten. Kaikki lähti siitä, kun Hesarissa oli juttu siitä, onko parempi ostaa jogurttia purkissa vai tölkissä. En nyt muista, mitä kaikkea siinä oli, mutta tölkkijogurtin yksi huono puoli on se, että tölkkiä on tosi vaikea saada täysin tyhjäksi. Tölkkiin jää aina jogurttia ja huuhdeltaessa tölkkiä saa katsella synkkänä, kun jogurtin jämät valuvat viemäriin. Sekös harmitti. Lisäksi tölkin kunnolliseen huuhtelemiseen menee kauheasti vettä. Harmitti lisää. Vaan ei enää tämän erään Hesarin lukijan vinkin myötä. Jogurttitölkistä saa kaikki jämätkin hyödynnettyä, kun kaataa melkein tyhjään jogurttitölkkiin kunnon lorauksen maitoa ja hieman tiivistemehua tai sitten pelkkää tuoremehua ja ravistaa kovasti (tietysti tölkistä täytyy pitää kiinni, muutenhan pääsee siivoamaan). Hetken kuluttua pikasmoothie on valmis. Joskus kun kaipaan makeampaa herkkua, lisään sekaan myös vähäsen vaahterasiirappia. Vaihtelua saa helposti käyttämällä erimakuisia mehuja.

Tähän smoothieen tuli jostain syystä tosi paljon vaahtoa, kenties olen ravistellut erityisen innokkaasti 🙂

Missä kuljimme kerran

Kokemukseni mukaan useissa kiitellyissä ja palkituissa romaaneissa on se vika, että ne käynnistyvät hitaasti eli alku on yleensä jotenkin pitkäveteinen, hankala, asiaan ei tunnuta pääsevän ikinä ja kaikki on muutenkin tahmeaa. Kun alun sitten saa luettua, teos imaisee mukaansa. Mutta alku voi toisinaan olla liikaa ja kirja jää kesken. Näin kävi minulle Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran kanssa muutama vuosi sitten. Eilen sain kuitenkin sen luettua loppuun, ja kyllä kannatti aavistuksen pitkäpiimäisestä alusta huolimatta.

Missä kuljimme kerran on hieno teos. Siitä huomaa, että Westö on tehnyt hurjasti tutkimustyötä romaaniaan varten. Romaanissa kuvataan Helsinkiä ja sen historiaa rakkaudella, tarkasti ja monin pienin yksityiskohdin. Westö kuljettaa tarinaa sujuvasti, toisinaan taustoittaen ja joissain kohdin hengästyttävämmin. Ainakin kuvaukset sisällissodan tapahtumista ja 1930-luvun kyydityksistä saivat minut liimautumaan sohvalle kirjan kanssa, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että olisin pitänyt tauon kirjan lukemisesta siinä vaiheessa. Romaani valottaa historiaa yksittäisten ihmisten näkökulmasta ja kaukaiseltakin tuntuvat tapahtumat tuntuvat tulevan lähemmiksi ja ymmärrettävämmiksi, koska romaanissa on paljon myös taustojen kuvausta. Toki teos herättää myös pohtimaan historiaa ja sitä, mitä siitä voisi oppia. Arvokasta on mielestäni myös koettaa samaistua sekä punaisiin että valkoisiin, molempien näkökantoja voi yrittää ymmärtää henkilöiden kautta, vaikkei hyväksyisikään heidän tekojaan.

Saatuani kirjan luettua minun oli hetki vain oltava ja sulateltava kaikkea lukemaani. Tämän romaanin voisi helposti lukea uudelleenkin ja se sekähdyttäisi varmasti toisellakin lukukerralla. Ihan nopeasti ei lukeminen sujunut, sillä 586:ssa sivussa riittää lukemista ja tyyliin täytyy ensin tottua. Sitä paitsi kiirehtien monta hienoa kohtaa olisi mennyt ohi.

Missä kuljimme kerran oli täynnä upeita ja kiteytyneitä oivalluksia. Viime aikoina olen alkanut bongailla lukemistani kirjoista hienoja lauseita tai ajatuksia. Erityisesti minua kosketti ajatus, joka löytyy sivulta 272: ”Siihen Eccu vastasi hermostuneesti että rumia ihmisiä ei ollut olemassakaan, jokaiselle ihmiselle oli katse joka odotti siellä jossakin, hyväksyvä katse, ihaileva ja rakastava katse, kaikki olivat kauniita jonkun silmissä, mutta armoton totuus oli että monet joutuivat kulkemaan koko elämänsä ilman että tuo hellä ja vahvistava katse sattui kohdalle, tämä ei ehkä ollut vääryyksistä julmin mutta silti suuri epäkohta elämässä, Eccu sanoi.” Tätä lukiessa bussissa matkalla jumpasta kotiin silmät kyyneltyivät, mitä sitä salaamaan.

Oikeuden jalopeura

Toisinaan hyvä dekkari on juuri se, mitä ihminen tarvitsee luettavakseen. Leena Lehtolaiseen on ennen voinut luottaa, mutta Hilja Ilveskerosta kertovan trilogian toinen osa oli kyllä pettymys. Olen lukenut ensimmäisenkin osan, joka on muistini mukaan parempi, muttei mikään helmi sekään. Oikeuden jalopeura oli mielestäni juoneltaan melko köyhä, tiedä sitten, säästeleekö Lehtolainen sitten trilogian viimeistä osaa varten, mutta kauheasti ei tässä tapahtunut, paitsi ihan lopussa. Lähinnä taustoitettiin Hiljan menneisyyttä ja kuvattiin arjen tapahtumia. Loppuratkaisukin oli mielestäni epäuskottava, eikä Hilja Ilveskero henkilönäkään ole minusta uskottava. Lukihan tuon nyt, mutta kyllä tuli Maria Kalliota ikävä. Ehkä olen tottunut liian hyvälle…

Poika raidallisessa pyjamassa

Lukuintoa on taas löytynyt. John Boynen kirjasta Poika raidallisessa pyjamassa oli puhetta syksyn lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssilla ja tietysti se herätti mielenkiintoni. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva, jonka julkistaminen on tosin minulta mennyt täysin ohi. Kirjan päähenkilö on 9-vuotias berliiniläispoika Bruno, jonka pitää perheineen muuttaa isän työn takia. Uusi kotipaikka ei ole Brunolle mieluinen ja herättää hänessä monia kysymyksiä, joihin aikuisillakaan ei tunnu olevan päteviä vastauksia. Tekemistäkään ei ole kovin paljon, joten Bruno lähtee löytöretkeilemään lähiympäristöön, vaikka se onkin kiellettyä. Löytöretkillään Bruno tapaa Shmuel-pojan, joka asuu aidan toisella puolella.

Näkökulma kirjassa on naiivin nuoren pojan. Hänelle monet meille tutuista paikoista ja nimistä ääntyvät hassusti, eikä hän voi ymmärtää, miksi aikuiset kieltävät lapsia tekemästä jotakin, mutteivät itse noudata laatimiaan sääntöjä. Kirjailija on onnistunut valitsemaan näkökulman onnistuneesti. Brunon pohtimat asiat ja kysymät kysymykset saavat aikuislukijankin kiemurtelemaan. Minä ainakin koin suurta maailmantuskaa kirjaa lukiessani. Miten me ihmiset olemme joskus voineet tehdä kaltaisillemme niin pahasti? Ehdottoman suositeltava lukukokemus aiheesta, joka ei saisi koskaan unohtua.