Missä kuljimme kerran

Kokemukseni mukaan useissa kiitellyissä ja palkituissa romaaneissa on se vika, että ne käynnistyvät hitaasti eli alku on yleensä jotenkin pitkäveteinen, hankala, asiaan ei tunnuta pääsevän ikinä ja kaikki on muutenkin tahmeaa. Kun alun sitten saa luettua, teos imaisee mukaansa. Mutta alku voi toisinaan olla liikaa ja kirja jää kesken. Näin kävi minulle Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran kanssa muutama vuosi sitten. Eilen sain kuitenkin sen luettua loppuun, ja kyllä kannatti aavistuksen pitkäpiimäisestä alusta huolimatta.

Missä kuljimme kerran on hieno teos. Siitä huomaa, että Westö on tehnyt hurjasti tutkimustyötä romaaniaan varten. Romaanissa kuvataan Helsinkiä ja sen historiaa rakkaudella, tarkasti ja monin pienin yksityiskohdin. Westö kuljettaa tarinaa sujuvasti, toisinaan taustoittaen ja joissain kohdin hengästyttävämmin. Ainakin kuvaukset sisällissodan tapahtumista ja 1930-luvun kyydityksistä saivat minut liimautumaan sohvalle kirjan kanssa, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että olisin pitänyt tauon kirjan lukemisesta siinä vaiheessa. Romaani valottaa historiaa yksittäisten ihmisten näkökulmasta ja kaukaiseltakin tuntuvat tapahtumat tuntuvat tulevan lähemmiksi ja ymmärrettävämmiksi, koska romaanissa on paljon myös taustojen kuvausta. Toki teos herättää myös pohtimaan historiaa ja sitä, mitä siitä voisi oppia. Arvokasta on mielestäni myös koettaa samaistua sekä punaisiin että valkoisiin, molempien näkökantoja voi yrittää ymmärtää henkilöiden kautta, vaikkei hyväksyisikään heidän tekojaan.

Saatuani kirjan luettua minun oli hetki vain oltava ja sulateltava kaikkea lukemaani. Tämän romaanin voisi helposti lukea uudelleenkin ja se sekähdyttäisi varmasti toisellakin lukukerralla. Ihan nopeasti ei lukeminen sujunut, sillä 586:ssa sivussa riittää lukemista ja tyyliin täytyy ensin tottua. Sitä paitsi kiirehtien monta hienoa kohtaa olisi mennyt ohi.

Missä kuljimme kerran oli täynnä upeita ja kiteytyneitä oivalluksia. Viime aikoina olen alkanut bongailla lukemistani kirjoista hienoja lauseita tai ajatuksia. Erityisesti minua kosketti ajatus, joka löytyy sivulta 272: ”Siihen Eccu vastasi hermostuneesti että rumia ihmisiä ei ollut olemassakaan, jokaiselle ihmiselle oli katse joka odotti siellä jossakin, hyväksyvä katse, ihaileva ja rakastava katse, kaikki olivat kauniita jonkun silmissä, mutta armoton totuus oli että monet joutuivat kulkemaan koko elämänsä ilman että tuo hellä ja vahvistava katse sattui kohdalle, tämä ei ehkä ollut vääryyksistä julmin mutta silti suuri epäkohta elämässä, Eccu sanoi.” Tätä lukiessa bussissa matkalla jumpasta kotiin silmät kyyneltyivät, mitä sitä salaamaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s