Minun suomalainen vaimoni

Olen lukenut jonkin verran ulkomaalaisten Suomesta ja suomalaisista kertovia kirjoja. Umayya Abu-Hannan Sinut on tyyliltään kärjekkäämpi, Roman Schatzin Rakasta minut taas ratsastaa suomalaisilla kulttuurikliseillä, mutta hyvin hauskasti ja Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeitä Suomesta on melkeinpä suomalaisuuden ylistys, mutta ei siinäkään ihan hampaattomana pysytä. Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni menee mielestäni samaan sarjaan mainitsemieni kanssa, mutta on samalla myös rakkaudenosoitus kirjoittajan suomalaiselle vaimolle.

Eilenberger muistelee takaumien kautta ensivaikutelmiaan Suomesta: esimerkiksi outoja ihmisiä, hyttysiä, Marimekkoa, yhteissaunaa, kylmyyttä ja sahtia. Samaa ovat monet muutkin tehneet, mutta Eilenberger kirjoittaa viihdyttävästi, mukaansatempaavasti ja onpa mukana hitusen kritiikkiä ja syvällisempääkin pohdintaa. Teoksessa valmistaudutaan koko ajan samalla kirjoittajan ja hänen vaimonsa häihin, ja näin ollen kirjasta muodostuu kokonaisuus, jota takaumat täydentävät. Se on uutta verrattuna muihin samankaltaisiin lukemiini teoksiin, joissa usein on vain ikään kuin lyhyitä irrallisia kertomuksia Suomesta ja suomalaisuudesta.

Usein sanotaan, että suomalaiset ovat kauhean uteliaita tietämään, mitä muut heistä ajattelevat. Kyllä se minuakin kiinnostaa, en kai muuten mitään tällaista lukisikaan. Mutta on tuossa toinenkin puoli. Uskon nimittäin, että sitä sokeutuu helposti tutuille asioille, jotka ovat lähellä itseä. Joku vähän kauempaa näkee usein selvemmin ja uskaltaa kyseenalaistaa totutut tavat. Tämä oli kyllä siitä mukava kirja, että teksti soljui ja sitä oli mukava lukea. Viihdyin ja samalla sain uutta pohdittavaa. Lukekaa ihmeessä, jos käsiinne saatte.

Mainokset

Pullanleipomisopissa

Havahduin vähän aikaa sitten siihen, etten ollut koskaan leiponut täysin itsenäisesti pullaa. Tämä kauhea puute piti pikimmiten korjata, ja niinpä pyysin äitiä opettamaan minulle tämän jalon taidon. Ajankohtakin oli oikein sopiva, koska laskiainen kolkutteli jo ovella. Teimme sekä korvapuusteja että pikkupullia äidin ikivanhalla ohjeella, jossa ei lukenut muuta kuin ainekset, joten ohjetta ei nyt tähän ole saatavilla, mutta pullataikinaohje kyllä löytyy esimerkiksi jokaisesta kotitalouden kirjasta ja googlaamalla tietysti.Korvapuusteista ei ole kuvaa, koska niistä ei tullut kovin kauniita (lisäharjoitusta tarvitaan, mikäs sen mukavampaa) ja ne ihan pikkuisen kärähtivät, kun sekä äiti että minä keskityimme liian kauan johonkin ihan muuhun kuin pullien vahtimiseen. Loput pullat onnistuivatkin sitten hyvin, kun emme uskaltaneet liikkua uunin lähettyviltä mihinkään. Tänään jälkkäriksi oli itsetehtyjä laskiaispullia. Nam!

Keltaiset tyypit

Keltaiset tyypit on Eeva Rohaksen esikoinen, joka sisältää kahdeksan novellia. Lähes kaikissa novelleissa on suoraan sanottuna aika ankea tunnelma. Novellien henkilöt ovat jotenkin hukassa ja alistettuja, eikä novellien maailma ole todellakaan ruusunpunainen, vaan kova ja kurjakin. Joissakin novelleissa on pilkahdus toivoa, mutta pääosin minulle jäi lukemastani hiukan halju ja surullinen olo. Suurimman vaikutuksen aiheensa ja kerrontansa puolesta minuun teki novelli Posliinikana. Tästä kokoelmasta ei jotenkin tunnu olevan paljonkaan sanottavaa, ehkä en lukenut tätä nyt kovin otolliseen aikaan tai sitten tämä kirja ei ollut minua varten. Toivottavasti se kuitenkin löytää lukijansa, sillä Rohas kuvaa ihmisiä ja tilanteita tarkkanäköisesti ja selittelemättä.

Tarinoita Muumilaaksosta

Onpa viimeisimmästä bloggauksesta aikaa. En vaan ole ehtinyt bloggailla kaiken arjen kiireen keskellä, ja kirjoittanutkin olen lähinnä kandia ja muita koulujuttuja. Lisäksi yhdellä kurssilla on pitänyt lukea määrättyjä kirjoja, joista pitää kirjoittaa lukupäiväkirjaa, joten ei ole tehnyt mieli kahta kertaa niistä kirjoitella. Mutta kaiken kiireen keskellä on ollut tarve lukea jotakin lohduttavaa, joten olen lukenut muumi-kirjoja, enää Muumilaakson marraskuu on kesken.

Minä en koskaan lapsena ollut mikään muumifani. Olen kyllä katsonut Muumilaakson tarinoita telkkarista, mutta eipä se koskaan ollut lempilastenohjelmani (sen sijaan Vili Vilperi ja Maailman ympäri 80 päivässä olivat). Vähän isompana muumit olivat mielestäni vähän lällyjä. Äidilläni on yhä vieläkin Muumipapan urotyöt omassa kirjahyllyssään. Lapsena kirjan kannen viinirypäleet palvelivat leikkieni hahmojen ruokana, tarina ei minua silloin kiinnostanut. Tove Janssonin muumi-kirjat luin kertaalleen joskus vähän vanhempana, ja olin yllättynyt: niiden tunnelma kun on ihan erilainen kuin tv-sarjan. Muumit eivät tosiaankaan ole mitään pelkkiä lastenkirjoja. Muumien maailmassa moni asia on ihanteellisesti, mutta kyllä siihen maailmaan mahtuu pelkoa, epävarmuutta ja muita ikävämpiäkin tunteita. Mikä muumeissa sitten minua viehättää? Muumiperheen boheemius ja asioiden ottaminen sellaisina kuin ne ovat, ne minua viehättävät, koska itse haluan aina suunnitella ja tietää mitä on tulossa. Jotenkin muumit onnistuvat aina myös lohduttamaan ja saamaan huomaamaan sen, että oma elämä on ihan kivaa joka tapauksessa. Lisäksi muumikirjoista löytyy ihanaa arjen viisautta ja välistä syvällisempääkin pohdintaa. Monet kirjojen lauseista voisi irrottaa kontekstistaan ja ottaa motoksi tai valita joka päiväksi yhden muumimietelauseen. Vähän harmittaa, etten kirjoittanut kaikkia minua puhutelleita lauseita ylös, mutta ei sitä lukiessa kuitenkaan oikein jaksanut, kun koko ajan olisi joutunut keskeyttämään. Tässä kuitenkin muutama lempparini:

”Ajatella, miten yksinäinen sellainen on, jota kaikki pelkäävät.”

”Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi.”

”On niitä, jotka jäävät, ja toisia, jotka lähtevät, niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

”Tietenkin hän oli oikeassa. Ei aurinko voi niin vain muitta mutkitta nousta taivaalle.
Mutta se, että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä.”

”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”

”Hän ei ollut siivonnut juuri ollenkaan, sillä näin kaukana merellä ei juuri ollut tomua, eikä siivoamista pidä aatteena liioitella.”

”Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku, suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera. Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi.”

”Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.”

Ja viimeiseksi ykköslemppari, jonka muistan lukeneeni jostakin postimerkkivihosta varmaan vuonna 1995 ja jo silloin se tuntui jotenkin erityiseltä, vaikken ihan kokonaan tainnut sitä ymmärtääkään:

”Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
-Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. -Niin että se selviää kylmästä yöstä.            -Älä pane, sanoi Muumipeikko. -Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.”