Juliet riisuttuna

Nick Hornbyn Poika on yksi lempikirjoistani, eikä miehen muu tuotanto ole miellyttänyt minua yhtä paljon kuin Poika. Muu tuotanto ei missään nimessä ole mielestäni huonoa, mutta Poika on vain jotenkin kolahtanut minuun eniten. Juliet riisuttuna oli kuitenkin positiivinen yllätys. Sen tyyli on kepeä, yksityiskohdat ihanan tarkkoja ja tosielämästä ja henkilöt samaistuttavan tavallisia.

Juliet riisuttuna kertoo pariskunnasta Anniesta ja Duncanista, joiden elämä on vain jotakuinkin siedettävää yhdessä. Ison osa kirjassa on myös Duncanin fanittamalla jo parikymmentä vuotta sitten uransa lopettaneella Tucker Crowella. Kun Tucker Crowelta ilmestyy yllättäen uusi levy, alkaa tapahtua sekä Annien että Duncanin elämässä.

Vaikka Juliet riisuttuna ei ole raskasta luettavaa, siinä on melankolinen pohjavire. Etenkin Annie katuu tekemättä jättämisiään ja miettii, voisiko menetettyä aikaa jotenkin saada takaisin. Eihän sitä voi. Kirjassa todetaan monen henkilön suulla, että on parempi katua tekemisiään kuin tekemättä jättämisiään. Tämä pohjavire sai minut pohtimaan katumista omassakin elämässäni. Mitä kadun? Mitä saatan katua kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Pitäisikö jotakin katua? Voiko elämää aina elää täysillä, eivätkö suvannot ole sallittuja? Eivät ole helppoja kysymyksiä nämä. Tyyliltään kepeä kirja saikin miettimään aika syvällisiä, ei huono homma.

Mainokset

Mediahuora

Venla Hiidensalon Mediahuoraa luin oman mittapuuni mukaan tosi kauan. Se kertoo freelance-toimittaja ja Lehden avustaja Maria Vartiaisesta, joka hyväksyy toimituspäällikön jokaisen toimeksiannon, koska muuten oma ja lapsen toimeentulo on tiukilla.

Olisin halunnut tykätä tästä kirjasta, mutta en tykännyt. Ensinnäkin minusta tuntui, että lukeminen oli koko enemmän tai vähemmän pakkopullaa, teksti ei temmannut mukaansa. Kuitenkin jostakin tuntemattomasta syystä luin kirjan loppuun, vaikka monta kertaa teki mieli jättää se kesken. Toiseksi Mediahuorassa on liikaa kaikkea: lehden avustajien aseman päivittelyä, mediamaailman selostamista, äidin ja pojan hankalaa suhdetta, lehtijuttuja ja mediakohuja. Itse tekstikin on hyvin pirstaleista, koska aina kun tuntui jotenkin päässeen kärryille, näkökulma muuttui. Jokainen luku alkaa facebook-päivityksellä, mikä oli minusta typerää heti alusta asti, joku toinen voi toki olla toista mieltä.

Mediahuoran parasta antia on mediamaailman kuvaaminen kaikessa raadollisuudessaan: kaikesta pitää tehdä sensaatio tai selviytymistarina ja vieläpä mahdollisimman halvalla. Muutaman ovelan juonenkäänteen hoksatessani, ilahduin, mutta kirjan plussat eivät pelasta sitä sen miinuksilta. Pahinta oli ehkä epäuskottavuus: lopussa en vain voinut millään uskoa, että kukaan toimisi lapsen katoamistilanteessa kuten päähenkilö tai hänen poikansa, ei edes tässä pirstaloituneessa mediamaailmassa, jossa jokainen elämänkäänne on kaupan. Oli se kuinka naiivia tahansa, tahdon silti uskoa, että laadukasta journalismiakin yhä tehdään.

Poikani Kevin

Kävin tässä muutama päivä sitten katsomassa elokuvan nimeltä Poikani Kevin. Ei mennyt leffalippu hukkaan. Poikani Kevin on ahdistava, ei siis todellakaan mikään kepeä romanttinen elokuva, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Elokuva pohjautuu Lionel Shriverin samannimiseen kirjaan, jota en ollut lukenut ennen elokuvan näkemistä. Voi olla, että joudun jossakin vaiheessa lukemaan, sen verran tämä elokuva pysäytti.

Elokuvan pääosassa on Kevinin äiti Eva, joka on siirtänyt uransa syrjään esikoispoikansa takia. Äidin ja pojan suhde on alusta saakka vaikea, ja 15-vuotiaana Kevin tekee jotakin käsittämätöntä. Elokuvassa kuvataan lähinnä sitä, miten Eva painiskelee oman syyllisyydentuntonsa ja surunsa kanssa. Mielestäni elokuva on hienosti rakennettu monine aikatasoineen ja näyttelijät ovat todella taitavia. Tilda Swintonin kasvoista voi lukea paljon, vaikka hän ei mitään aina sanokaan. Ja Keviniä näyttelevät (aina pienestä lapsesta teiniin) ovat kaikki todella taitavia, vaikkakaan eivät mitenkään miellyttäviä. Juonessa ei myöskään mässäilty verellä, vaan se näytettiin vertauskuvallisesti.

Poikani Kevin on nyt hirvittävän ajankohtainen Hyvinkään tapahtumien jälkeen, mutta siitä löytyy vielä enemmän kosketuspintaa Suomessa tapahtuneisiin koulusurmiin. Poikani Kevin tuo kuitenkin ajankohtaisiin tapahtumiin uuden sävyn: pahantekijälläkin on äiti, hänkin on jonkun lapsi.

Hiekkasotilaat

Hieman ehkä hävettää, kuinka paljon odotin tätä Routasisarusten jatko-osaa. Tarkistin joka päivä sen ilmestymisestä lähtien, joko se olisi tullut kirjaston valikoimiin. Ja kun se vihdoin ilmestyi sinne, varasin sen oitis. Onneksi minulla sattui olemaan vapaapäivä, kun hain varatun kirjan, joten sain rauhassa uppoutua Euraanian tapahtumiin.

Hiekkasotilaat jatkaa Utun, Marraksen ja Sarimin tarinaa, mutta tuo mukaan myös uusia henkilöitä. Trilogian toinen osa on usein hankalassa asemassa kirjasarjassa, koska siinä pitää antaa tarpeeksi vastauksia ensimmäisessä osassa heränneisiin kysymyksiin, jatkaa tarinaa uskottavasti ja jättää vielä kolmanteen osaan tarpeeksi koukkuja. Hiekkasotilaat onnistui tässä mielestäni varsin hyvin. Kirjassa monet asiat selviävät, mutta jännite säilyy ja odotankin jo kolmatta osaa innolla, vaikka sen pitäisi ilmestyä kai vasta noin vuoden päästä.

Hiekkasotilaat herättää Routasisarusten tavoin miettimään nykyaikaa, sillä dystopiassa näkee selvästi, mihin jotkin nykyajan suuntaukset voisivat pahimmillaan johtaa. Leinosen ja Lappalaisen luoma maailma antaa mahdollisuuksia näyttää monia erilaisia kehityssuuntia uskottavasti: sulassa sovussa ovat muun muassa todella kehittynyt teknologiakeskus ja luonnonmukaisesti ja mahdollisimman säästäväisesti elävä yhteisö.

Hiekkasotilaissa Metsä ja Taivas ajautuvat sotaan. Alku ei ehkä ollut kaikista mukaansatempaavin, mutta se voi johtua ihan vain minun mieltymyksistäkin, sillä en ole suuri sotakuvausten ystävä. Alun jälkeen kirja kuitenkin koukutti: teki mieli saada vastauksia, joita kyllä tuli, mutta paljon jäi vielä saamattakin. Pidin myös kertojaratkaisusta: eri henkilöiden kuvaamina tilanteet näyttivät kovin erilaisilta. Kaiken kaikkiaan Hiekkasotilaat lunasti odotukseni. Viimeisen osan odottelu tuntuu tällä hetkellä tosi pitkältä, mutta toisaalta olenhan aikoinaan jaksanut odottaa myös Harry Pottereiden ilmestymistä, joten jaksan kyllä nytkin.

Kukkien kieli

Kannen perusteella Vanessa Diffenbaughin Kukkien kielen voisi kuvitella olevan romanttinen chick lit -kirja. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan se kertoo vanhempiensa hylkäämästä Victoriasta, jonka lapsuus ja nuoruus kuluu sijaiskodeissa ja ryhmäkodeissa melkoisen ikävissä oloissa. Kirjassa seurataan hänen alkutaivaltaan täysi-ikäisenä. Lisäksi lukija pääsee kurkistamaan myös Victorian lapsuuteen. Molempiin liittyy vahvasti kukat ja se, mitä niillä voi kertoa.

Victorian tarina on mukaansatempaavasti kirjoitettu, ja kahden aikatason tapahtumien vuorottelu koukuttaa lukemaan. Victorian käytöstä ja toimintaa oli toisinaan tosi hankala ymmärtää, sillä minulla hyväosaisella ei ole mitään käsitystä siitä, mitä niin monet hylkäämiset voivat ihmiselle tehdä. Tätä kirja valotti hyvin. Loppujen lopuksi kyse oli myös toivosta ja rakastamaan ja luottamaan oppimisesta. Aivan kirjan lopussa se kiteytyi mielestäni hienosti seuraavaan lauseeseen: ”Ehkä irralliset, hylätyt, rakkautta vaille jääneet voivat oppia rakastamaan yhtä runsain mitoin kuin kaikki muutkin.” (s. 343)

Kirja sijoittui San Franciscoon ja sen lähialueille. Yleensä en kauheasti kiinnitä huomiota kadunnimiin tai alueisiin, mutta koska olen käynyt San Franciscossa, tuttuja nimiä ja paikkoja oli hauska bongailla. Mukavia muistoja toivat mieleen ainakin Market Street, Marina, Bay Bridge, Golden Gate, Golden Gate Park ja Chestnut Street.

Ivana B.

Aluksi en tuntunut ymmärtävän Anja Snellmanin uusimmasta Ivana B:stä kovinkaan paljoa. Pidinkin sitten pienen tauon kirjan lukemisesta, mutta tartuin siihen taas luettuani muuta. Ja onneksi tartuin, sillä lukukokemus oli loppujen lopuksi oikein kiinnostava ja pani ajatuksia liikkeelle, mikä tekee aina hyvää.

Ivana B. kertoo kirjailijasta, jonka elämään on tullut riivaaja, jolta hän saa kirjeitä ja viestejä. Tämä riivaaja on julkkistyrkky Ivana B, jonka  häiriköinti on suistaa kirjailijan raiteiltaan. Kirjailija ei enää selviä omin voimin riivaajastaan, vaan hakee apua lyhytterapeutti Parantaiselta ja päätyy erittelemään sekä nykypäivän ilmiöitä että omaa menneisyyttään.

Ivana B. on ovela kirja. Se kritisoi mediakeskeistä nykymaailmaamme, jossa kirjailijan täytyy osata markkinoida sekä kirjojaan että itseään. Ei riitä, että kirjoittaa hyvin, on oltava myös esillä, osattava olla mielenkiintoinen haastatteluissa ja pysyä mukana kehityksessä. Tältä kannalta kirja antaa melkoisen karun kuvan kirjailijan elämästä, mutta varmasti joitakin kohtia on myös kärjistetty. Kritiikin lomasta löytyy myös hienoja pieniä yksityiskohtia kaipuusta menneeseen ja sen arvostamiseen ja pohdintaa taiteen tekemisen ehdoista ja siitä, mitä kaikkea taiteen tekeminen vaatii. Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää kirjailijan monologia, vaan siinä tapahtuu myös ihan oikeasti ja loppu oli hieno ja yllättävä. Lopusta en kuitenkaan voi paljastaa enempää, etten vaan pilaa sitä keneltäkään.

Vielä on mainittava kirjan kannesta, joka on hopeanhohtoinen ja herättää sopivasti ristiriitaa kirjan sisällön kanssa. Siitä oli melkoisen hankala saada sellaista kuvaa, josta ei olisi näkynyt hirveästi kuvaajaa, eikä kuva muutenkaan tee kannelle oikeutta, se pitää nähdä itse.

Kauden herkku

Yksi kesän parhaista asioista ovat kirsikat, mansikat, raparperi ja kaikki muu tuore. Vaikka noista herkuista saa vielä alkukesästä pulittaa jonkin verran, panostaminen kannattaa. Ostin tässä yksi päivä kirsikoita ja bulgarianjogurttia, joista syntyy helppo ja hyvä välipala. Lisäksi tarvitaan hieman vaahterasiirappia makeutukseen. Homma on niinkin helppo, että pitää vain lusikoida jogurttia kulhoon, poistaa kirsikoista kivet ja paloitella ne ja lopuksi kaataa päälle hiukan vaahterasiirappia. Herkku on valmis!

Tämä ei tosin ole kiireisen aamun herkku, sillä kivien poistaminen kirsikoista ei ole ihan nopeaa, mutta tämä vaiva kannattaa ehdottomasti nähdä, sillä maku on todella hyvä. Hapan jogurtti saa kirsikat maistumaan todella makeilta (ehkä osansa on myös vaahterasiirapilla 🙂 ). Myös sellaiset vähän rupuisemmat tai ei niin kypsät kirsikat käyvät tähän herkkuun, koska jogurtti taikoo niistäkin parempia. Jotain taikaa tässä yhdistelmässä täytyy olla, olen vakuuttunut siitä.