Lukemisia Saksassa

Olen jatkanut täällä lukemista saksaksi. Ennen joulua luin Dieter Hermann Schmitzin Die spinnen, die Finnen ja Tove Janssonin Taikatalven, saksaksi Winter in Mumintal. Tammikuun aikana olen lueskellut Anna Gavaldan novelleja saksaksi (Jään lisäksi). Kokoelman nimi on suomeksi Kunpa joku odottaisi minua jossakin, saksaksi Ich wünsche mir, dass irgendwo jemand auf mich wartet. Osaan Gavaldan novellit melkein ulkoa, mutta silti saksaksi lukeminen oli aika haasteellista, koska Gavalda kirjoittaa ironisesti, ja monet pienet huomautukset menivät minulta ohi vieraan kielen takia. Toiset novelleista muistin paremmin kuin toiset, joten niissä oli helpompi pysyä kärryillä. 027Hienointa minusta on, että sain luettua Die spinnen, die Finnen (en muistanut napata siitä kuvaa) kokonaan, vaikka en siis ollut lukenut sitä aiemmin suomeksi. Ei sitä taida edes olla suomennettu (vaikka menekki olisi varmasti hyvä). Aluksi luin sitä sanakirjan kanssa, mutta se oli niin tuskastuttavan hidasta, että jatkoin ilman sanakirjaa ja kas, tajusin ihan tarpeeksi. Joitakin sanoja tarkistelin, mutta loppua kohti aina harvemmin. Taikatalvi oli taattua muumilaatua, lohduttavaa ja sopivan syvällistä, mutta silti leikkisää.

Pian pääsenkin taas suomenkielisen kirjallisuuden pariin, sillä vaihtoaika lähenee loppuaan, alle kaksi viikkoa on enää jäljellä. Olen tosi tyytyväinen siihen, että olen saanut luettua saksaksi, vaikka epäilinkin kykenemistäni siihen. Tosin on kyllä sanottava, että saksalaisten suosimat yhdysverbit ei kyllä tee lukemisesta aina helppoa.

Mainokset

Hammassärkyä, haikeutta ja kokeisiin pänttäämistä

Paria viime viikkoa on kulunut hammassärystä kärsiessä ja viimeisiä esseitä vääntäessä. Ikävänä yllärinä viisaudenhammas päätti ilmoittaa olemassaolostaan juuri ennen kuin lähdin Suomesta. Viikon verran kestin särkyä, söin buranaa ja toivoin, että särky menisi ohi. Ei mennyt. Oli pakko soittaa äidille ja sitten hammaslääkärille (hurjaa, puhuin saksaksi puhelimessa ja tulin ymmärretyksi!). No, ensimmäinen hammaslääkärikäynti (joo, on niitä jo useampi) oli aika kauhea, otettiin röntgen ja hammaslääkärisetä sanoi, että kaikki viisaudenhampaani pitäisi poistaa. Kainosti esitin toiveen, että tämä voitaisiin suorittaa vasta Suomessa. Setä suostui ja käski syömään ibuprofeiinia särkyyn ja tulemaan takaisin, jos pahenee. Helpottuneena siitä, että olin välttänyt leikkausoperaation, kuvittelin säryn jo vähän helpottavan, mutta näin kävikin vain muutamaksi päiväksi ja särky palasi entistä ikävämpänä.

Ei auttanut muu kuin soittaa taas äidille ja sitten hammaslääkärille. Toisella käynnillä olikin eri hammaslääkäri, kiva nuori nainen, joka tuntui ymmärtävän minua, vaikken osannut kipua saksaksi, enkä englanniksikaan oikein kuvailla. Hän laittoi ilmeisesti jonkin lääkepaikan hampaaseen, varasi minulle ajan parin päivän päähän ja sanoi, että katsotaan tilannetta sitten. Sen lääkepaikan taisin vahingossa syödä, kun en tajunnut varoa, mutta särky helpotti. Tänään olin vielä uudestaan hammaslääkärillä saamassa uuden lääkepaikan (maistuu tosi pahalta!) ja taas maanantaina olisi meno hammaslääkäriin. Lääkäri sanoi, että koitetaan nyt näin rauhoittaa tilanne, jotta saan ensi viikon kokeet suoritettua kunnialla, mutta suositteli kyllä kovasti, että kipeä viisaudenhammas poistettaisiin jo täällä. Nyt ei kuitenkaan särje yhtään, mutta totta toki on, että kipu voi koska vaan palata, koska se pirun hammas on siellä edelleen.

Saksalainen hammaslääkäri ei kyllä ollut vaihtoon lähtiessäni mielessä sellaisena asiana, jonka haluaisin kokea, mutta onpahan nyt tullut sekin koettua nyt ja hengissä ollaan edelleen. Sen on kyllä huomannut, että kun kieli on itselle kuitenkin vieras, entistä enemmän merkitsevät äänensävyt, yleinen huomaavaisuus ja muut sellaiset kieleen liittymättömät seikat. Ja tietty sekin on tullut huomattua, että kaikesta selviää, saksalaisesta hammaslääkäristäkin 😀

Yllättäen myös pieni haikeus on nostanut päätään. Nyt sitä vasta pikkuhiljaa huomaa tottuneensa eloon täällä, ja ihan kohta onkin aika lähteä kotiin. Kun lähdin kyynelsilmin Suomesta joululoman vietosta, en uskonut, että minun tulisi ikävä Ludwigsburgia tai vaihtoaikaa, mutta niin vaan ihan varmasti tulee. Ihmisistä täällä on tullut yllättävän tärkeitä, opiskelu ulkomailla on tuonut eteen paljon haasteita, mutta myös hurjasti onnistumisia. Lisäksi on ihan upeaa, että selviää arkipäiväisestä elämästä vieraassa maassa vieraalla kielellä. Ja on se kielitaitokin huimasti parantunut.  Ei oikeastaan mikään ihmekään, että haikeus iskee, ei tätä aikaa kuitenkaan koskaan saa takaisin, mutta onneksi muistot jäävät ja Suomeen palaava ihminen on taas monta kokemusta rikkaampi.

Jää

Kuten lupailin, otin mukaani Saksaan joululahjakirjani, tuoreimman Finlandia-voittajan. Koko viime viikon matkasin aina iltaisin Luodoille sodanjälkeiseen aikaan, mikä olikin oivaa lääkettä koti-ikävään. Hyvä kirja vie toiseen maailmaan ja sinne tosiaan pääsin tämän Ulla-Lena Lundbergin kirjan myötä.

Nuori pappi Petter Kummel muuttaa vaimonsa ja tyttärensä kanssa papiksi Luodoille, ulkosaaristoon. Jää kertoo papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä. Eristyneessä yhteisössä on ristiriitoja, vanhoja kaunoja ja salaisuuksia, mutta siinä on myös voimaa. On pidettävä yhtä ja tuettava muita, että selvitään.

Jäässä ei kikkailla rakenteella tai muillakaan keinoilla: tarina etenee johdonmukaisesti ja kerronta on tarkan kuvailevaa. Henkilöhahmot ovat aidon uskottavia monine puolineen. Petter Kummelin henkilö rakentuu monesta osasta: hän on pappi, isä, seurakuntaneuvoston pää, kiinnostunut luonnosta ja varsin avarakatseinen mitä tulee tapakristillisyyteen ja jopa taikauskoon. Myös Petterin vaimon Monan monet luonteenpiirteet tulevat hyvin esiin, erityisesti hänen surunsa kuvaus on aidon uskottavaa: tunnistan ihmistyypin, joka selviää, koska on pakko, ehkäpä siksi, että minussakin on vähän sitä vikaa.

004

Välillä tuntuu, että Jäässä ei tapahdu mitään, mutta se ei missään nimessä ole huono asia. Luotojen elämä on verkkaista, vaikka askareita ja työtä riittää joka päiväksi. Usein suuretkaan tapahtumat eivät tapahdu rytinällä, vaan niitä edeltävät pienet merkit muutoksesta. Näitä pieniä vihjeitä Jää tarjoaa. Ja myönnettävä on, että lopussa minua liikutti ja itketti, vaikken haluakaan paljastaa, mitä tuleman pitää.

Kohdallani hyvän kirjan tunnitaa usein siitä, että sen jälkeen on vaikea hetkeen tarttua uuteen kirjaan. Niin kävi Jään kanssa. Tarina ja sen maailma pitävät ikään kuin otteessaan, eikä hetkeen uudelle ole sijaa, kun pitää pohtia vasta lukemaansa. Kyllä Jää on minusta Finlandiansa ansainnut, eikä sen lukeminen pelottanut palkinnosta huolimatta. Jää on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvä kirjallisuus voi olla helposti lähestyttävää ja samalla vaikuttavaa, mutta eleettömästi.

 

 

Amerikan lapset

Viimeinen kirja, jonka ehdin Suomessa ollessani lukea, oli Anne Tylerin Amerikan lapset. Se kertoo amerikkalaisista Donaldsoneista ja iranilaistaustaisista Yazdaneista, jotka tutustuvat adoptiotyttäriensä kautta. Molempiin perheisiin tulee siis korealainen adoptiotytär. Tämä kokemus yhdistää perheitä, ja he ystävystyvät, mutta kulttuurienvälisiä yhteentörmäyksiä sattuu hyvistä tarkoitusperistä huolimatta koko ajan. Monesti kirjan henkilöt vaan ovat niin kohteliaita, etteivät he viitsi kertoa, mikä on vialla.

Pidin Anne Tylerin tyylistä kuvata romaanin henkilöitä: henkilöt tuntuvat inhimillisiltä kaikkine puutteineen. Lisäksi tapahtumia valotetaan vuorotellen monen eri henkilön näkökulmasta, joten heidän syynsä ja tarkoitusperänsä paljastuvat lukijoille, mutta nämä henkilöt ikään kuin peittävät ne romaanin muilta henkilöiltä tai ne jäävät muuten vain ymmärtämättä. Kirjailija kuitenkin kuvaa kaikkien piirteitä ja tarkoitusperiä lempeästi, niin että lukija havahtuu sympatiseeraamaan melkeinpä jokaista henkilöä.022

Kirjan teemoista erityisesti kulttuurienväliset kohtaamiset ja yhteentörmäykset tuntuivat itselleni juuri nyt erityisen ajankohtaisilta vaihtoni myötä. Kuinka pienet asiat voivatkaan aiheuttaa skismaa ihmisten välille! Ja kuinka helposti sitä saisi selitettyä, miksi jokin asia loukkaa tai tuntuu kummalliselta, mutta ei sitten kuitenkaan kehtaa tai tilanne menee ohi. Kirjailija kuvaa myös sitä, miten oma kulttuuri tuntuu kuitenkin rakkaimmalta, jolloin helposti tulee moitittua uutta kulttuuria, vaikka se on vain erilainen kuin se, johon olemme tottuneet. Minäkin olen huomannut, kuinka tiukassa tottumukset ovat. Jos jokin asia tehdään täällä toisin kuin Suomessa, se tarkoittaa toisinaan minulle sitä, että se tehdään täällä huonommin ja meillä Suomessa paremmin, vaikka kuitenkin molemmilla tavoilla tehtynä asia saadaan hoidettua. Ihminen on ihan hirvittävän paljon oman ympäristönsä tulos.

Saksassa jälleen

Eilen matkailin melkein kaksitoista tuntia, joista suurin osa meni odottamiseen Berliinin lentokentällä. En ollut koskaan ennen odottanut näin kauan (viisi tuntia) jatkolentoa, mutta ihan kivasti aika meni kuitenkin. Tosin perillä minua väsytti aivan tajuttomasti. Lähtö ei ollut helppo. Kotona kaikki oli tuttua ja kivaa, eikä mikään vielä ehtinyt ärsyttää. Näin paljon kavereita, vietin joulua lötköillen perheen kanssa, jumppasin yliopistoliikunnan jumpissa ja olin ylipäätään ympäristössä, jossa ymmärsin kaiken ilman sen kummempia ponnisteluja. Omassa kodissa oleminen tuntui taivaalliselta: ihailin jopa hanaani sinä iltana, kun tulin Suomeen. Tärkeimpiä toki olivat ihmiset, ne läheiset, joille voi puhua oikeastaan mistä vaan.

Ja kyllä, vaikka tiesin järjellisesti, että vaihtoa on jäljellä enää viisi hassua viikkoa, se viisi viikkoa paisui mielessäni valtavan pitkäksi ajaksi, sitä mukaa kun lähtö lähestyi. Tuntui ihan kamalalta lähteä kaikesta tutusta, jonka makuun oli juuri päässyt pariksi viikoksi. Lentokentällä itketti, mutta kun pääsin koneeseen, olo helpottui jo pikkuisen. Kun matka eteni, ikäväkin väheni. Ja kun vihdoin pääsin perille, olin jo niin väsynyt, että olikin ihan mukava olla täällä.

Tosin silti vähän on ikävä edelleen, mutta tämä on kai sitten se hinta, jonka joutuu maksamaan siitä, että tajuaa, miten hyvin siellä kotona itsellä on asiat. Eikä oikeastaan täälläkään ole mitään sen suurempaa valittamista, mutta kotona vain on vielä paremmin. Hassua, kun niin monet vaihtokokemukset, joita olen kuullut, ovat olleet vaihtoajan hehkuttamista. Niistä ikävämmistä puolista en ole kauheasti kuullut, ehkä siksikin välillä on tullut mietittyä, onko ”oikein” tuntea ikävää ja huomata oman elämänsä kotimaassa olevan itselle miellyttävämpää kuin vaihtoelämä. Mutta on toki hienoa tajuta, miten hyvin asiat itsellä kotona ovat: se kuitenkin arjessa helposti unohtuu, tämän kokemuksen myötä kuitenkin luultavasti huomattavasti harvemmin. Ikäväkin on merkki siitä, että itsellä on elämässä sellaisia ihania tyyppejä, joita aidosti ikävöi. Kiitos vaan teille kaikille! Mähän olen tosi onnekas, vaikka just nyt ikävä vähän raastaakin.