Perhehytti

Kuluneen viikon aikana olen lukenut lähinnä tenttikirjoja, mutta iltaisin lueskelin Riina Katajavuoren Perhehyttiä, joka on kokoelma kirjoittajan perhe- ja lapsiaiheisia kolumneja eri lehdistä. Ne olivat juuri sopivanpituista iltalukemista tenttiasioista pehmenneille aivoille.

Katajavuori kirjoittaa vetävästi ja arjenmakuisesti. Lukija pääsee kurkistamaan Katajavuoren perheen arkeen: sen pieniin tärkeisiin hetkiin ja muutamaan suureen juhlaankin. Lisäksi Katajavuori valottaa muutamassa kolumnissaan myös kirjailijan ja runoilijan työtä. Erityisesti pidin kolumnista, jossa kerrotaan päiväkodin runoraadista.

002

Perhehytti on sopivanpituista lukemista kiireiseen arkeen, mutta sen kolumnit saavat huomaamaan, miten arjen pienet jutut ovat monesti niitä tärkeimpiä ja ikimuistoisimpia. Kokoelma ei ollut mitenkään maata mullistava, mutta oikein mukavaa lukemista joka tapauksessa.

Mainokset

Tapetinvärinen

En oikein tiedä, mitä ajattelisin Virpi Hämeen-Anttilan uusimmasta, joka kantaa nimeä Tapetinvärinen. Tapetinvärisessä päähenkilö, kirjailija, jonka nimeä ei mainita, löytää sattumalta lehtiartikkelin vanhasta kouluaikaisesta ystävästään. Ystävyys alkoi aikoinaan hyvin, mutta muuttui pikku hiljaa painajaiseksi. Nyt ystävä on ottanut uuden nimen, laihtunut ja ruvennut hänkin kirjoittamaan. Mutta ystäväpä käyttääkin yhteisiä kokemuksia tavalla, josta kirjailija ei pidä. Niinpä kirjailija päättää etsiä vanhan ystävän käsiinsä, mutta etsintä ei suju ihan odotetulla tavalla. Näin Tapetinvärisen juoni kutakuinkin kulkee, mutta muuten kirja poikkeaa täysin Hämeen-Anttilan muusta tuotannosta. Alun jälkeen tapahtumat muuttuvat nimittäin todella uskomattomiksi ja absurdeiksi. Lukijana jouduin monta kertaa miettimään, mikä on totta, mikä taas kuvitelmaa ja voiko kertojaan ylipäätään luottaa.

001Totta puhuen minun teki mieli lopettaa Tapetinvärinen monta kertaa kesken. Suurimpaa osaa ajasta en tajunnut kirjan tapahtumia melkein ollenkaan. Ja juuri kun tuntui siltä, että nyt pääsen vähän kärryille, matto vedettiin altani. En osaa oikein sanoa, mikä sai minut jatkamaan lukemista, mutta nyt saatuani kirjan loppuun olen tyytyväinen, että jatkoin loppuun asti. Asiat saavat kuin saavatkin jonkinlaisen selityksen. Ehkä tietoni siitä, että aihe on kirjailijalle tärkeä ja omakohtainen, sai minut jatkamaan kirjan  loppuun saakka, mutta mitenkään lempikirjakseni tätä en voi sanoa.

Paljain jaloin

Paljain jaloin on pysäyttävä teos. Se saa arvostamaan omaa elämää, terveyttä ja kaikkea, mitä itsellä on. Se saa myös tajuamaan, että elämää pitää elää tässä ja nyt, koska elämä voi päättyä koska tahansa. Mutta se saa myös kysymään, voiko koskaan tajuta, kuinka hyvin asiat itsellä on, ennen kuin niistä joutuu luopumaan. Voiko siis ikinä elää niin kuin viimeistä päivää?

Paljain jaloin perustuu muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin. Se kertoo Laurasta, lääketieteen opiskelijasta ja tuoreesta äidistä, jonka polvesta löydetään pahanlaatuinen kasvain. Yhtäkkiä Laura muuttuukin lääketieteen opiskelijasta potilaaksi, jolla on edessään hirvittävän rankat hoidot. Päiväkirjamaisuus korostaa kirjan omakohtaisuutta: kirjoittajaa pääsee hyvin lähelle. Lukija elää mukana kirjoittajan huolissa, peloissa, iloissa ja suruissa. Pidin kovasti siitä, että kirjassa paljastuu myös pieniä arkipäiväisiltä ja turhamaisiltakin tuntuvia asioita, joista syöpäpotilas voi olla huolissaan. Syöpään sairastunut on edelleen oma itsensä, ainutlaatuinen persoona, ei vain sairautensa.

002Paljain jaloin kertoo yllättävästä sairastumisesta realistisesti: ensin ilma on täynnä kysymyksiä ja pelkoa, pikku hiljaa sairaus ujuttautuu arkeen. Silti se on aina siellä, estämässä menoja, kalvamassa huolena ja pelkona kuolemasta ja pakahduttamalla isojen kysymysten äärellä. Sairastuneen reaktiot kuvataan niin tarkasti, että lukija voi todellakin kuvitella ne omalle kohdalleen. Mutta siltikin on mahdotonta sanoa, että ymmärtäisi kokonaan, koska eihän sitä mitenkään voi ymmärtää. Eikä terve haluakaan. Ihmismieli on kummallinen: se ei pysty mitenkään kuvittelemaan niin kamalia asioita, joita tässä maailmassa on, mutta silti se pystyy jotenkin sopeutumaan niihin, jos ne sattuvat osumaan omalle kohdalle. Paljain jaloin on hieno kirja, joka saa arvostamaan elämää ja terveyttä.

Viattomat

Torey Haydenin erityisoppilaista kertovat koulukauvaukset olen lukenut ahmien, mutta olen ollut vähän pettynyt hänen fiktiivisempiin kirjoihinsa. Olinkin vähän epäileväinen Viattomia kohtaan, ja aluksi se ei meinannutkaan napata minua mukaansa, mutta pikku hiljaa lämpenin tekstille ja henkilöille.

Viattomat punoo yhteen elokuvatähti Spencerin, hänen poikansa Tenneseen ja paikallisen nuorenparin, Dixien ja Billyn elämät. Kaikilla henkilöillä on takanaan rankkoja tapahtumia, jotkin sellaisia, mitä kenenkään ei tulisi joutua kokemaan. Kaikki henkilöt yrittävät jotenkin pärjätä kovassa maailmassa menneisyytensä kanssa, toiset onnistuvat siinä paremmin kuin toiset. Tapahtumat alkavat siitä, kun Dixie joutuu hautaamaan pienen poikansa ja yrittää saada elämän raiteilleen. Dixien poikaystävä, ailahtelevainen Billy, keksii kohtalokkaan suunnitelman, jotta nuoripari selviäisi rahahuolistaan ja voisi aloittaa uuden elämän. Tapahtumat eivät ole kovinkaan uskottavia, mutta ehkäpä epätoivoisen ihmisen teoiksi jotenkin kuitenkin mahdollisia. Loppu jäi avoimeksi, toiveikkaaksikin, mikä oli mielestäni hyvä ratkaisu, sillä ei tuota tarinaa ehkä olisi uskottavasti voinut muuten lopettaakaan.001

Haydenin tausta erityisopettajana tulee mielestäni esiin parhaiten henkilöhahmojen kuvauksessa. Suurin osa heistä on jollakin tapaa vastenmielisiä: ilkeitä, vain omaa etuaan tavoittelevia, itsekkäitä, väkivaltaisia ja niin edelleen, mutta he eivät ole mitään noista tahallaan, vaan menneisyytensä ja kokemuksiensa takia. Minua suorastaan ärsytti Spencerin hahmo, joka käyttäytyy kuin lapsi ja ajattelee vain itseään, vaikka hänen poikansa on kadonnut. En voinut aluksi ymmärtää, miksi Spencer käyttäytyy näin, mutta kun kirja eteni Spencerin taustasta paljastuu asioita, jotka selittävät hänen käytöstään. En missään vaiheessa oppinut pitämään tästä henkilöstä, mutta nyt kuitenkin ymmärrän, miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy: hän ei osaa muutakaan.

Spencerin poika Tennesee on esimerkki lapsesta, jolla on kaikki näennäisesti hyvin: on rahaa ja harrastuksia, mutta vanhemmat eivät välitä. Hänen kohdallaan kierre on kuitenkin vielä katkaistavissa. Ehkä tärkeimpänä kirjan antina koenkin tämän oivalluksen, että kaikki olemme olleet joskus lapsia. Toisia on kohdeltu paremmin ja toisia huonommin, ja aika paljon elämässä on kiinni lapsena annetuista eväistä. En odottanut tältä kirjalta kovinkaan paljoa, mutta se yllätti minut varsin positiivisesti, vaikka onkin toisinaan käänteiltään varsin epäuskottava.