Etten palaisi tuhkaksi

Blogissa on ollut vähän hiljaista, kun olen lähes koko viime viikon paahtanut sijaistamassa ja koittanut myös ahkerasti opiskella. Mutta onneksi olen iltaisin kuitenkin ehtinyt lukea muuutakin kuin opiskelukirjallisuutta.

Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi on ovela autofiktiivinen romaani, joka kertoo norjalaisen pikkukylän kesän 1978 tapahtumista. Tuolloin kylässä riehuu tuhopolttaja, joka polttaa maan tasalle kahdeksan taloa. Samana vuonna syntyy kirjan kertoja Gaute Heivoll -niminen mies. Kirjassa kerrotaan siis sekä Gauten elämästä että tapahtumista tuhopolttojen aikaan. Gauten ja tuhopolttajan (joka on kyläläisille tutumpi kuin kukaan voisi kuvitella) elämät rinnastuvat toisiinsa jännällä tavalla, ja Gaute joutuukin kysymyään, miksi toisesta kiltistä tottelijasta ja miellyttäjästä kasvoi kirjailija ja toisesta tuli tuhopolttaja.

002Pidin kovasti Heivollin romaanista, jossa kaksi tarinaa kulkee soljuvasti rinnakkain. Kirjan kieli on kaunista ja harkittua. Usein myös henkilöiden teot puhuvat heidän tunteistaan: kuten äidinkielen opettajani lukiossa sanoi, hyvä kirjoittaja näyttää kielikuvilla ja henkilöiden teoilla, ei selitä puhki. Tämä tapahtuu esimerkiksi, kun Alma tajuaa syyllisen: hän ei pysty enää puhumaan. Heivollin kirjoittamisen tuloksena on verkkainen ja haikea kasvukertomus, jonka lisänä kulkee melkoisen tiheä jännitystarina tulipalokesän tapahtumista. Edes se, että syyllisen saa tietää jo varsin varhaisessa vaiheessa, ei haittaa yhtään.

Mainokset

Teemestarin kirja

Mikä siinäkin on, että kun jokin kirja on todella hyvä, siitä kirjoittaminen tuntuu hirvittävän vaikealta. Tekisi mieli käyttää ylisanoja, ja analysointi ja sanat pakenevat lukukokemuksen tieltä. Aion joka tapauksessa yrittää kirjoittaa Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta, josta siis pidin todella paljon. Se oli pitkästä aikaa sellainen lukukokemus, että samanaikaisesti teki mieli ahmia tarinaa eteenpäin, mutta samalla toivoi, että tarina ei päättyisi. Kun kirja kuitenkin loppui, jäi tyhjä tunne, eikä tehnyt mieli lukea mitään muuta. Tarina jäi mieleen pyörimään.

Teemestarin tarina kuvaa aikaa, jossa suunnattoman katastrofin jälkeen ihmiset sinnittelevät veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Juuri mitään tietoa entisistä ajoista ei ole säilynyt: vain kaatopaikoille hautautunut teknologia eli entislaitteet ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Kirjan päähenkilö on Noria, joka on teemestarien sukua. Pian hän saa täysivaltaisen teemestarin arvon, ja on hänen aikansa ottaa vastaan edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus, joka muuttaa kaiken yhä pahenevassa vesipulassa.

Ensimmäisenä minulle jäi mieleen Teemestarin kirjasta kaunis ja harkittu kieli. Kieli on vanhahtavaa, viipyilevää, arvoituksellista ja kaunista, mutta se palvelee myös tarinaa. Tarina etenee soljuen, toisinaan ryöppyen ja toisinaan suvannoissa viipyillen, oikeastaan vähän kuin vesi, jolla onkin teoksessa suuri rooli.

003

Toinen asia, jossa Emmi Itäranta on erityisesti onnistunut, on tulevaisuusvision luominen. Maailma, joka kirjassa esitellään on eheä ja vakuuttava. Lisäksi yhtymäkohtia nykyisen maailmamme kanssa on koko ajan näkyvissä. Ilmastonmuutos, pula puhtaasta vedestä, tavallisten kansalaisten kyttääminen ja historian muunteleminen ovat läsnä jo nyt, Itärannan maalaamassa maailmassa ne ovat vaikuttaneet hurjasti tavallisten ihmisten elämään. Itärannan luoma maailma on sekoitus uutta ja ikiaikaisen vanhaa: kyläläisillä on viestimet, mutta he käyttävät hyödyksi kaiken mahdollisen materiaalin. Teeseremonian muuttumattomuus kuvaa myös vanhaa maailmaa.

Teemestarin kirja yhdistää kiinnostavasti pohjoisen kulttuurin ja kiinalaiset vaikutteet. En olisi uskonut, että niiden yhdistäminen on mahdollista, mutta kirja todistaa toista. Teemestarin kirja tuo mieleen nuorille suunnatun dystopian kaksi ensimmäistä osaa Routasisarukset ja Hiekkasotilaat. Teemestarin kirja tosin on rauhallisempi ja jotenkin harkitumpi, mutta myös mystisempi ja kieleltään kauniimpi. Olin kuullut paljon kehuja Teemestarin kirjasta, ja silloin on vaarana se, että pettyy odottaessaan jotain todella hienoa lukukokemusta. Mutta tällä kertaa ei todellakaan tarvinnut pettyä. Teemestarin kirja on hieno romaani ja mieleenjäävä lukukokemus. Suosittelen ehdottomasti, ja harkitsen jopa sen hankkimista kirjahyllyyni.

Maihinnousu

Oikeasti haluaisin juuri nyt olla lukemassa Teemestarin kirjaa, joka minulla on kesken, mutta päätin kirjoittaa Riikka Ala-Harjan Maihinnoususta nyt, kun Teemestarin kirja on vielä kesken, koska muuten Maihinnousu voisi jäädä ilman postausta. Maihinnousu herätti paljon kohua ilmestymisensä jälkeen, kun kirjailijan sisko oli sitä mieltä, että kirjailija oli julmasti käyttänyt hyväkseen hänen perheensä kokemuksia lapsen siarastumisesta. Kohu sai monet varmasti lukemaan Ala-Harjan uusimman. Osittain varmaan siksi minäkin tartuin siihen.

002

Maihinnousu kertoo siis ranskalaisesta Juliesta, jonka avioliitto natisee liitoksissaan aviomiehen petettyä Julieta. Samaan syssyyn Julien tytär, 8-vuotias Emma sairastuu leukemiaan. Julie työskentelee Normandian maihinnousupaikalla oppaana, mistä varmaan johtuu kirjan nimi Maihinnousu, mutta yhtä hyvin maihinnousu voisi kuvata Julien elämän mullistavia käänteitä. Ne nousevat maihin, vaikka Julie ei toivonut niistä kumpaakaan.

Kirjaa on kuvattu takakannessa vimmaiseksi, mikä tulee kyllä esiin kielestä. Se ei ole kovin viimeisteltyä, vaan siinä kuvastuvat Julien tunteet ja reaktiot. Se kyllä toimii, mutta itse olen jotenkin viimeistellymmän kielen ystävä. Maihinnousu on helppolukuinen kirja, jossa käsitellään vaikeita asioita, mutta minusta Normandian maihinnousun tapahtumat tuntuivat paikoitellen jotenkin päälleliimatuilta, vaikka Julien työ oppaana ja myös väitöskirjan keskenjättäneenä tutkijana tukeekin niitä. Minua ne eivät silti oikein miellyttäneet. Kokonaisuudessaan kuitenkin pidin kirjasta, sen kikkailemattomuudesta ja aitoudesta.

Pelin henki

Chad Harbachin Pelin henki ei sytyttänyt minua aluksi lainkaan. Lukeminen oli takkuista, enkä tuntunut pääsevän kirjaan sisään. Pikalainan palautuspäiväkin tuli, mutta siinä vaiheessa olin jo päättänyt antaa kirjalle mahdollisuuden, ja lainasin sen uudelleen viikoksi. Alun vaikeuden jälkeen kirja tosiaankin alkoi temmata mukaansa, ja henkilöistäkin alkoi välittää.

Melkoinen järkälehän Pelin henki on 468 sivullaan. Välillä mietin, olisiko sitä voinut hieman tiivistää, mutta toimii se noinkin. Pelin henki kertoo lahjakkaasta baseballin harrastajasta Henrystä, joka saa stipendin Westish Collegeen. Siellä hän asuu samassa huoneessa Owen Dunnen kanssa ja käy treeneissä, joita pitää Mike Schwartz. Kuvioon tulee myös Westish Collegen rehtorin tytär Pella Affenlight, joka palaa häntä koipien välissä kotiinsa, kun asiat eivät sujuneetkaan niin kuin hän oli suunnitellut. Näiden henkilöiden elämät kohtaavat Pelin hengessä. Lisäksi myös rehtorilla on oma suurehko osansa romaanissa.

Parasta Pelin hengessä ovat henkilöt. He ovat tarpeeksi omalaatuisia ollakseen kiinnostavia, mutta eivät missään nimessä liian outoja tai kiiltokuvamaisia. Heillä on kaikilla omat heikkoutensa, kipupisteensä ja tunnelukkonsa. Sanalla sanoen he ovat inhimillisiä ja samaistuttaviakin tiettyyn pisteeseen asti. Minä ainakin pystyin kuvittelemaan jokaisen päähenkilön osaltaan muistuttavan jotain oikean maailman ihmistä tai ihmistyyppiä. Tämä inhimillisyys sai minut välittämään henkilöistä, ja varmaan suurimmaksi osaksi sen takia tarinakin alkoi kiinnostaa minua.001 En ole tosiaankaan mikään penkkiurheilun ystävä, mutta vaikka baseball on yksi keskeisiä aiheita Pelin hengessä, ei se minua kovasti häirinnyt. Baseballin tilalle voisi hyvin kuvitella jonkin toisen kiinnostuksenkohteen: toiset ovat intohimoisia lukijoita tai taiteen harrastajia, tässä romaanissa se kiinnostuksenkohde nyt vain sattuu olemaan baseball. Kirjan yhtenä isona teemana on itsensä löytäminen. Lähes kaikkien henkilöiden tulee pohtia, mitä he itse oikein haluavat elämältään ja miksi. Kirja ikään kuin tiivistyi loppua kohden, ja tapahtumat tihenivät. Loppuratkaisu oli mielestäni ihan vähän lattea, mutta toisaalta myös varsin suloinen.

Seuraelämän säännöt

Juuri ennen pääsiäistä sain luettua Amor Towlesin Seuraelämän säännöt, joka sijoittuu 1930-40-luvun New Yorkiin. Se kertoo Kateysta ja Evestä, jotka ovat kämppäkavereita ja ystävyksiä. He käyvät töissä ja huvittelevat lopun aikaa. Tyttöjen rahat ovat tiukilla, mutta hauskaa he osaavat pitää. Eräänä iltana he tapaavat hienostuneen pankkiiri Tinker Grayn, joka on tullut etsimään veljeään. Kolmikko ystävystyy, mutta asiat mutkistuvat, kun he joutuvat onnettomuuteen, joka muuttaa kaiken. Ehkä eniten kirja on kuitenkin Kateyn kasvutarina, vaikka muita henkilöitä onkin paljon.

Seuraelämän säännöt -kirjan takakanteen on kerätty arvioita kirjasta. Yhdessä niistä sanotaan, että parasta on, kun kirja vie kokonaan toiseen aikaan ja paikkaan. Edellinen on harvinaisen totta tämän romaanin kohdalla. Seuraelämän säännöt vie kokonaan toiseen aikaan ja paikkaan. Siellä ei ole itsestäänselvyys, että nainen voi pärjätä omillaan. Siellä kuitenkin tuntuu toisinaan siltä, että elämä on vähän huolettomampaa kuin nykyään. 006

Pidin kirjan verkkaisesta, mutta samalla soljuvasta tyylistä ja helppolukuisuudesta. Kirjailija ei yrittänyt kikkailla kertojaratkaisuilla tai takaumilla, vaan tarina itsessään kiehtoi ja sai lukemaan eteenpäin. Kirjasta jäi hieman haikea olo, mutta samalla tavalla kuin jo eletystä elämästä, jostain oikein ihanasta tai tapahtumarikkaasta ajanjaksosta. Tunne on siis ehkä enemmänkin nostalginen ja lempeän hyväksyvä mennyttä kohtaan kuin kurkkuun palan nostavan haikea.