Mitä jäljelle jää

Rosamund Luptonin Mitä jäljelle jää on koukuttava, riipaiseva ja jännittäväkin. Sitä on hankala tunkea yhteen kategoriaan, sillä yhtenä isona juonen osana on selvittää karmaiseva rikos, mutta toinen vähintään yhtä tärkeä osa on kuvata kauhistuttavan onnettomuuden jälkeistä elämää perheessä, jonka äiti ja tytär ovat pahoin loukkaantuneet. Mitä jäljelle jää on myös romaani rakkauden voimasta, ja sisältyypä siihen yliluonnollinen elementtikin. Kaikesta tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Mitä jäljelle jää on hieno kirja, joka koukuttaa lukijan ja on samalla viisas ja muistettava lukukokemus. 

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Grace, Jennyn ja Adamin äiti, joka makaa koomassa neurologisella osastolla. Hän on syöksynyt palavaan kouluun pelastamaan tytärtään Jennyä, joka on työskennellyt koulussa kouluavustajana. Jenny kärsii pahoista palovammoista, mutta on yhä edelleen elossa, kuten Grace-äitikin. Kirjan edetessä saadaan selville, että kyse on tuhopoltosta, mutta tapahtumiin liittyy paljon muutakin. En kuitenkaan viitsi paljastaa juonta sen enempää, koska tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea itse.

IMG_3870

Jos jotain negatiivista Mitä jäljelle jäästä pitää sanoa, sanon, että aivan aluksi kertojaratkaisu oli vähän vaikea. En alkusivuilla ihan heti hoksannut, kuka kertoja on ja ketä hän puhuttelee, mutta tämä hankaluus hävisi hyvin pian, kun kirjaan pääsi sisälle. Ja vaikka en olekaan suuri yliluonnollisten elementtien ystävä, kertojaratkaisuna koomassa oleva äiti toimii kirjassa hyvin. Hän ikään kuin pääsee jokaisen henkilön mukaan, muttei kuitenkaan tiedä heidän tunteitaan, vaikka aavisteleekin usein oikein. Omista tunteistaan kertoja on varma, mutta saakin yllättyä, oivaltaa ja hoksata monta asiaa liittyen läheisiin ihmissuhteisiinsa liittyen, huomaapa hän katuvansakin joitain ajatuksiaan ja olettamuksiaan joistain läheisistään. 

Mitä jäljelle jäästä minulle jäi erityisesti mieleen se, miten kirjailija kuvaa henkilöidensä välisiä suhteita pienin ja tarkoin esimerkein. Kertoja esimerkiksi huomaa läheistensä eleistä ja ilmeistä, kuinka paljon he toisistaan välittävät. Ystävänsä sanoista hän aavistaa, että jotakin on vialla. Lupton muistuttaa lukijaa myös siitä, miten jokainen on omien ajatustensa ja käsitystensä vanki: äiti kuvittelee, että hänen teinityttönsä haluaa samoja asioita kuin hän samassa iässä, koska ne asiat tekivät äidin silloin onnelliseksi. Äiti ei myöskään tiedä kaikkia Jennyn asioita, koska Jenny ei ole niistä hänelle kertonut. Vanhemman on pakko pikku hiljaa antaa lapselle tilaa olla ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi hän on tuleva, mutta rakkaus ei silti koskaan katoa.

Mainokset

Täällä Pohjoisnavan alla

Luin Saksassa kirjan Die spinnen die Finnen, ja harmittelin, kun sitä ei ollut suomennettu. No, nyt tämäkin epäkohta on korjattu. Dieter Hermann Schmitzin teos on suomennettu nimellä Täällä Pohjoisnavan alla – Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi. Se on siis tarina saksalaisesta Hermannista, joka on asunut elämästään jo valtaosan Suomessa. Hänellä on Suomessa vaimo, lapset, työ, oikeastaan koko elämä, mutta hän ei tunne itseään tarpeeksi suomalaiseksi. Niinpä Hermann päättää muuttua supisuomalaiseksi oman seitsemän kohdan listansa avulla.

Kirja on varsin hykerryttävää luettavaa. Monetkaan suomalaiset omituisuudet eivät tule Hermannille enää yllätyksenä, mutta hän kommentoi muun muassa kylmyyttä ja suomalaista mielenmaisemaa varsin osuvasti. Tosin minusta kirja oli saksaksi paljon pidemmän oloinen kuin nyt suomennettuna. Totta kai saksaksi lukeminen nyt oli paljon hitaampaa, mutta minusta suomennustyössä oli jätetty myös joitakin kohtia pois tai ainakin lyhennetty niitä rutkasti. En esimerkiksi löytänyt yhtä lempikohtaani, jossa puhutaan hassuista suomalaisista sanonnoista (hassu kuin kissan tassu). Lisäksi myös kohta humalahakuisen juomisen ihmettelemisestä oli jätetty pois. Minusta nämä ratkaisut olivat vähän hassuja: kyllä suomalaiset kritiikkiäkin kestävät, varsinkin, kun kritiikki oikeasti osuu kohdalleen.

IMG_3871

Olen ollut aina omalla äidinkielellä lukemisen puolestapuhuja, mutta tämän kirjan kohdalla minun on pakko sanoa, että saksankielinen versio toimi paremmin. Siinä kirjoittajan persoona tuli paremmin esille. Ja vaikka en kaikkia saksankielisiä vivahteita ymmärtänytkään, suomennoksesta vivahteet kyllä puuttuivat melko lailla kokonaan, jotenkin päähenkilön persoona tuntui haalistuneen. Tosin aika harva tätä on varmaan lukenut ensin saksaksi, joten eipä se nyt varmaan kauheasti haittaa, mutta on se silti sääli. Ja sainpa huomata, että alkuperäisellä kielellä teos taitaa olla aidoimmillaan ja parhaimmillaan, vaikka en tosiaankaan jaksa lukea kaikkea alkukielellä (enkä edes osaisi esimerkiksi Anna Gavaldaa) ja arvostan suomentajia kovasti.

Appelsiininkuorten katu

Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten katu tutustuttaa lukijan toisenlaiseen kulttuuriin. Appelsiininkuorten katu on tarina Hayatin lapsuudesta ja kasvusta aikuisuuteen, mutta se on myös paljolti hänen tätinsä Minan tarina. Hayat asuu äitinsä ja isänsä kanssa Amerikassa, mutta alun perin vanhemmat ovat kotoisin Pakistanista. Hayat elää siis kahden kulttuurin keskellä, mutta varsin maallistuneiden vanhempiensa kanssa. Kun Hayatin täti Mina muuttaa perheen luo poikansa Imranin kanssa, Hayat pääsee tutustumaan syvemmin islamiin ja Koraaniin Minan opastuksella.

Appelsiininkuorten kadussa keskeisinä teemoina ovat kulttuurien törmäykset. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöt joutuvat jollain tavalla tekemisiin aiheen kanssa: toiset luopumalla kotimaan perinteistä ja islamin opista, toiset noudattamalla tuttuja tapoja entistä tiukemmin uudessa kulttuurissa, useimmat räpiköiden näiden kahden välillä. Nämä törmäykset aiheuttavat usein surua, pelkoa ja kaikenmoisia muita tunteita, mutta ne myös kasvattavat, muokkaavat ihmisestä sen, kuka hän on.

IMG_3869

Appelsiininkuorten kadussa käsitellään myös paljon Koraania ja sen opetuksia Hayatin välityksellä, koska hän opiskelee Koraania Minan opastamana. Islam ja Koraani eivät näyttäydy kuitenkaan yksipuolisesti hyvinä asioina, vaan esimerkiksi Hayatin isä on oikeastaan hyvlännyt oman uskontonsa, eikä pidä Koraaniin tukeutuvia maanmiehiään kovinkaan suuressa arvossa. Toisaalta Mina taas puhuu islamin puolesta, mutta ei perinteisen islamin, vaan oman tulkinnan sallivan ja muutenkin armollisemman islamin puolesta.

Pidin Appelsiininkuorten kadussa erityisesti siitä, että se avasi ovet aivan toisenlaiseen kulttuuriin, ja toivottavasti näin ainakin jollain tavalla avarsi maailmaani. Lisäksi tarina kulkee jouhevasti heti alusta asti: alun tapahtumat pelikatsomossa ja luennolla herättävät halun saada tietää, mistä tapahtumat ovat saaneet alkunsa, eikä tarinan imu katoa juonen edetessäkään.

Karikko

Seita Vuorelan Karikko ei meinannut aluksi millään avautua minulle. Luin eteenpäin, mutta en tuntunut pääsevän mukaan romaanin maailmaan. Niinpä noin puolivälissä jätin kirjan kesken ja luin välissä Ihanan maan. Jokin kuitenkin sai minut jatkamaan kirjan loppuun, ja kas, loppupuolisko avautuikin ihan eri tavalla. Olen tyytyväinen, etten jättänyt kirjaa kokonaan kesken, sillä lopussa se sitten kuitenkin palkitsi.

Karikossa perheen äiti ja kaksi poikaa, isoveli ja pikkuveli, molemmat tosin jo teinejä, ajavat leirintäalueelle ja juuttuvat sinne kuin karille. Ensin piti yöpyä leirintäalueella vain yksi yö, mutta jotenkin kummasti matkanteko vain tyssää ja perhe jumittuu leirintäalueelle. Pikkuveli Mitja törmää rannalla rantapoikien yhteisöön ja kiehtovimpaan tapaamansa tyttöön, isoveli Vladimir kiertelee rannalla varsin hukassa ja äiti koettaa pyörittää arkea. Mitja päätyy rantapoikien kanssa hurjaan seikkailuun, mutta kaikki ei tosiaankaan ole sitä miltä aluksi vaikuttaa.

IMG_3829

Karikko on monitasoinen romaani, joka ei ainakaan aluksi tuntunut kovin helppolukuiselta. Kun kirjan rakenteeseen tottui, lukeminen helpottui, mutta silti alun hankaluus vaikutti lukukokemukseen hitusen negatiivisesti. Minusta loistava kirja imaisee mukaansa jos nyt ei ihan ensilehdeltä, niin ainakin muutaman kymmenen sivun jälkeen, ja Karikkoa minun piti tahkoa reilut sata sivua, ennen kuin imu löytyi. Tosin kirjassa oli alusta asti jotakin mystistä ja sellaista, joka tavallaan pakotti jatkamaan lukemista, vaikka minun onkin hankala eritellä, mistä tämä pieni koukutus johtuukaan.

Karikon ansiona on se, että se palkitsee lukijan, kun tämä pikku hiljaa tajuaa, mistä siinä onkaan kyse. Lisäksi kirjan kuvitus on hienoa ja sopii mainiosti kirjan tunnelmaan. Karikko on loppujen lopuksi varsin palkitseva lukukokemus, mutta miinusta annan silti tahmeasta alusta.

Ihana maa

Grace McCleenin Ihana maa kertoo kymmenvuotiaasta Judithista, jonka pakopaikka on pienoismaailma, jonka tyttö on rakentanut huoneensa lattialle. Judith kutsuu maailmaansa Ihanaksi maaksi ja pakenee sinne kaikkea ikävää arjessa, kuten koulukiusaamista ja vähäpuheista ja ankaraa isäänsä. Isä kuuluu herätysliikkeeseen ja käy lähiseudun ihmisten luona kertomassa sanomaa. Tämän vuoksi Judithia pilkataan koulussa. Kun luokkatoveri Neil ottaa Judithin silmätikukseen, tekee tyttö Ihanaan maahan Neiliä muistuttavan nuken ja ryhtyy tekemään ihmeitä, joiden seuraukset eivät ole ihan sitä mitä oli tarkoitus.

Ihana maa kuvaa koulukiusaamista ja äärimmäisen fundamentalistisessa kodissa kasvamista taitavasti. Erityisesti koulukiusaamiskohtaukset saavat ihon kananlihalle, niin todellisia, realistisesti ja tarkasti kuvattuja ne ovat. Melkein pystyin tuntemaan räkäpallon hiuksissani ja loukkaavat sanat sydämessäni, niin todelta kohdat tuntuivat. Muutenkin koko kirjan ajan tuli olo, että kirjailija tietää, mistä kirjoittaa. Vasta jälkikäteen sain tietää, että kirja on osittain omaelämäkerrallinen.

Ihanassa maassa nojataan paljolti uskonnolliseen kielenkäyttöön, kirjan osatkin jakautuvat kirjoihin kuten Raamatussa ikään. Judith on kasvanut ympäristössä, jossa uskonto on alati läsnä. Iltaisin hän lukee isän kanssa Raamattua ja sitten pohditaan yhdessä, mitä luetut pätkät voisivat tarkoittaa. Sunnuntaisin käydään kokouksessa, lauantaisin kertomassa sanomaa, uskonto on jokapäiväistä. Yhteisön jäsenet kuvataan lämpiminä ja hyvää tarkoittavina, mutta säännöt ovat ankaria.

IMG_3830

Judith on tarinassa kertojana, ja hän onkin varsin onnistunut lapsikertoja. Toki melko aikuismainen ja pohdiskelevainen kymmenvuotiaaksi, mutta toisaalta hän on viettänyt suurimman osan ajastaan aikuisten kanssa. Huomiotani kiinnitti erityisesti se, miten pelottavilta uskontoon liittyvät asiat voivat lapsesta (ja miksei aikuisestakin) tuntua, mutta olla samaan aikaan niin arkisia. Judithille maailmanloppu, synti ja Raamatun opetukset ovat alati läsnä, mutta kun hän oikein alkaa pohtia esimerkiksi sitä, että isä tuntuu olevan menettänyt uskonsa, seuraamukset saavat hänet aivan tolaltaan. Uskonnon kieli ei olekaan pelkkää lupausta armosta ja paremmasta, vaan myös julmaa valintaa siitä, kuka on pelastuksen arvoinen.

Ihana maa kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka uskonto ei näyttelisikään elämässä kovinkaan kummoista roolia. Kirja on inhimillinen, hienosti kirjoitettu ja jää mieleen vielä lukemisen jälkeenkin.

Konejumalat

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen dystopiatrilogia on nyt lopussa, jouduin siis heittämään hyvästit Euraanialle. Kolmas osa Konejumalat ilmestyi toukokuun lopulla, mutta sen saapuminen kirjastoihin vähän kesti. Minä odottelin tuota päätösosaa innokkaasti, jopa niin innokkaasti, että vähän hävettää paljastaa.  Odotus palkittiin heinäkuun alussa, ja muutamassa päivässä sainkin melkein 500-sivuisen opuksen luettua.

Trilogian lempikirjana pysyy Routasisarukset, trilogian avausosa, mutta luultavasti vain sen takia, että siinä tapahtumat ovat vielä alussa, ja kaikki on vielä edessä. Konejumalat nimittäin päättää trilogian ansiokkaasti: tässä jo auenneita lankoja punotaan yhteen, ja monet tapahtumat ja asiat saavat selityksiä. Erityisesti aivan kirjan lopussa päästään matkaamaan myös Euraanian tulevaisuuteen, mikä tyydytti uteliasta mieltäni.

Konejumalissa kirjailijoiden kehittämä maailma on edelleen eheä, ja heidän esittelemänsä henkilöt ja aiemmin mainitsemattomat esineet ja asiat sulautuvat siihen maailmaan saumattomasti. Ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa kirjoittajien mielikuvitusta. Vaikka siis uusia henkilöitä esitelläänkin, edelleen pääosissa ovat vanhat tutut Utu, Sarim, Onawe ja Huria. Myös Mariesta ja Jharista paljastuu enemmän kuin aiemmin.

IMG_3828

Myös teosten tapahtumapaikat ovat laajentuneet sitten ensimmäisen osan. Kun Routasisaruksissa liikutaan lähinnä Laaksossa ja Metsässä ja kuvataan elämää niissä, Konejumalissa tulevat tutuiksi Meri, Vuonot ja matkataan myös kauas itään. Toki jo Hiekkasotilaissa tapahtumapaikat laajentuvat erityisesti Utun matkojen myötä.

Konejumaliin pätee sama asia, josta olen kirjoittanut sellaisten kirjojen kohdalla, joista olen kovasti pitänyt. Tätäkin tuntui olevan todella hankala eritellä jotenkin fiksusti, yllä olen kyllä yrittänyt. Tämä viimeinen kappale onkin sitten varattu pelkille kehuille ja perustelemattomalle hehkutukselle. Konejumalat ja koko trilogia on mielestäni todella onnistunut, uskottava ja mielenkiintoinen dystopia, josta ei kuitenkaan puutu toivoa tai inhimillisyyttä. Monet sen teemoista juontavat juurensa nykypäivästä, mikä saa pohtimaan ihmisen tulevaisuutta, ympäristöä ja tieteen kokeiluja. Henkilöt ovat samaistuttavia, mutta erikoisine kykyineen todella kiinnostavia, ja he kasvavat trilogian myötä hurjasti. Voin lämpimästi suositella sarjaa (vaikka scifi ei kuuluisi lemppareihin), ja myönnettävä on, että lopussa piti (tavoilleni ominaisesti) pyyhkiä kyyneleitä, mutta se ei siis ole mittapuullani mitenkään huono juttu.

Liian paljon onnea

Tartuin kesäkuun puolivälin tienoilla Alice Munron novellikokoelmaan Liian paljon onnea, mutta minun oli pakko luovuttaa viimeisen novellin kohdalla, kun sen lukeminen ei vaan millään sujunut. Harvemmin jätän kirjaa kesken näin lopussa, mutta novellien kanssa on vähän eri juttu. 1800-luvulla eläneen naismatemaatikon tarina ei vaan jotenkin auennut. Ehkä annan sille vielä myöhemmin mahdollisuuden. Muut novellit sen sijaan luin mielenkiinnolla.

Munro kuvaa kokoelman novelleissa rikosta tai oikeastaan useimmiten rikoksen jälkeistä tilannetta. Miten selviää elämästä nainen, jonka lapset lasten isä on surmannut? Kuinka vanhus selviää kotiinsa tunkeutuneen uhkaavan miehen visiitistä? Miten suhtautua pikkutyttöjen julmuuteen?

IMG_3820

Novellien aiheet ovat kuin suoraan juorulehtien palstoilta, mutta Munron tyyli on täysin päinvastainen. Novelleissa päähenkilöiden elämä muuttuu ratkaisevasti, mutta kerrontatyyli on hienovarainen ja toteava. Pienillä yksityiskohdilla kerrotaan paljon. Lukion äidinkielen opettajani tapasi sanoa, että taitava kirjoittaja ei selitä, vaan näyttää. Minusta tämä kuvaa hyvin Munron tyyliä.

Vaikka itselleni novellit ovat vähän vaikeaa luettavaa (ehkä jostain lukion äidinkielen tunneilta on jäänyt pelko, ettei tajuakaan novellin hienoutta ja sen kätkemää syvempää merkitystä), välillä on kiva lukea jotakin muuta kuin yleensä. Munron novellit ovat sen verran pitkiä, että niihin pääsee yleensä sisään varsin vaivattomasti, mutta toki tarkkana pitää olla. Munro on myös taitava kirjoittaja, sillä hänen henkilönsä ehtivät saada syvyyttä lyhyissäkin kertomuksissa. Joitakin heistä jää jopa hieman ikävä novellin loputtua, tekisi mieli lukea lisää henkilön vaiheista vaikkapa romaanissa. Ehkä sekin on yksi syy siihen, että novellien lukeminen joskus tökkii: haluaisin lukea enemmän joistakin henkilöistä.