Mitä jäljelle jää

Rosamund Luptonin Mitä jäljelle jää on koukuttava, riipaiseva ja jännittäväkin. Sitä on hankala tunkea yhteen kategoriaan, sillä yhtenä isona juonen osana on selvittää karmaiseva rikos, mutta toinen vähintään yhtä tärkeä osa on kuvata kauhistuttavan onnettomuuden jälkeistä elämää perheessä, jonka äiti ja tytär ovat pahoin loukkaantuneet. Mitä jäljelle jää on myös romaani rakkauden voimasta, ja sisältyypä siihen yliluonnollinen elementtikin. Kaikesta tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Mitä jäljelle jää on hieno kirja, joka koukuttaa lukijan ja on samalla viisas ja muistettava lukukokemus. 

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Grace, Jennyn ja Adamin äiti, joka makaa koomassa neurologisella osastolla. Hän on syöksynyt palavaan kouluun pelastamaan tytärtään Jennyä, joka on työskennellyt koulussa kouluavustajana. Jenny kärsii pahoista palovammoista, mutta on yhä edelleen elossa, kuten Grace-äitikin. Kirjan edetessä saadaan selville, että kyse on tuhopoltosta, mutta tapahtumiin liittyy paljon muutakin. En kuitenkaan viitsi paljastaa juonta sen enempää, koska tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea itse.

IMG_3870

Jos jotain negatiivista Mitä jäljelle jäästä pitää sanoa, sanon, että aivan aluksi kertojaratkaisu oli vähän vaikea. En alkusivuilla ihan heti hoksannut, kuka kertoja on ja ketä hän puhuttelee, mutta tämä hankaluus hävisi hyvin pian, kun kirjaan pääsi sisälle. Ja vaikka en olekaan suuri yliluonnollisten elementtien ystävä, kertojaratkaisuna koomassa oleva äiti toimii kirjassa hyvin. Hän ikään kuin pääsee jokaisen henkilön mukaan, muttei kuitenkaan tiedä heidän tunteitaan, vaikka aavisteleekin usein oikein. Omista tunteistaan kertoja on varma, mutta saakin yllättyä, oivaltaa ja hoksata monta asiaa liittyen läheisiin ihmissuhteisiinsa liittyen, huomaapa hän katuvansakin joitain ajatuksiaan ja olettamuksiaan joistain läheisistään. 

Mitä jäljelle jäästä minulle jäi erityisesti mieleen se, miten kirjailija kuvaa henkilöidensä välisiä suhteita pienin ja tarkoin esimerkein. Kertoja esimerkiksi huomaa läheistensä eleistä ja ilmeistä, kuinka paljon he toisistaan välittävät. Ystävänsä sanoista hän aavistaa, että jotakin on vialla. Lupton muistuttaa lukijaa myös siitä, miten jokainen on omien ajatustensa ja käsitystensä vanki: äiti kuvittelee, että hänen teinityttönsä haluaa samoja asioita kuin hän samassa iässä, koska ne asiat tekivät äidin silloin onnelliseksi. Äiti ei myöskään tiedä kaikkia Jennyn asioita, koska Jenny ei ole niistä hänelle kertonut. Vanhemman on pakko pikku hiljaa antaa lapselle tilaa olla ja kasvaa siksi ihmiseksi, joksi hän on tuleva, mutta rakkaus ei silti koskaan katoa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s