En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Otsikko ei taaskaan viittaa omaan elämääni, vaan jo tutusti lukemaani kirjaan. Ann Heberleinin teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on vimmainen ja rehellinen kirja. Siinä Heberlein kertoo avoimesti, millaista on elää kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Hän kertoo itsemurha-ajatuksistaan, arjen hallinnan vaikeudesta ja kaikennielevästä ahdistuksesta, johon eivät tuo ratkaisua sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja mieltä kohottava kirjallisuus. Heberlein on hakenut useasti apua psykiatrisesta päivystyksestä, mutta hän on ehtinyt myös saada kolme lasta ja väitellä tohtoriksi. Ulkokuoresta päätellen hänellä menee hienosti, mutta ahdistus ei hellitä otettaan, vaikka välillä onkin ollut parempia kausia.

Heberleinin kirja on omakohtainen: hän kertoo ahdistuksestaan niin, että sitä kokematonkin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kauheaa sellainen ahdistus on. En tahdo kuolla, en vain jaksa elää ei tosiaankaan ole mitään kevyttä iltalukemista, vaan ahdistuksen kuvailua, itsemurha-ajatusten oikeutuksen pohtimista ja psyykkisistä sairauksista kärsivien puolustamista. Kirjan rakenne on samalla tavalla vimmainen kuin ilmeisesti kirjoittajansakin. Totta puhuen tekstiä oli välillä hankala lukea, koska Heberlein sanoo niin paljon niin pienessä tilassa. Hän myös käyttää paljon toistoa ja jonkin verran puhekielisyyksiä. Myös sulkujen runsas käyttö kiinnitti huomiotani. Kuvailisin tekstiä nimenomaan vimmaiseksi pohdiskeluksi omasta sairaushistoriasta ja oman ahdistuksen oikeutuksesta. Mukana on myös filosofista pohdintaa itsemurhasta.

IMG_3892

Pakko todeta lukukokemuksen jälkeen, että olen hyvin tyytyväinen omaan elämääni. Vaikken siis elä mitään kiiltokuvaelämää, ovat omat murheeni olleet varsin pieniä Heberleinin tuntemuksiin verrattuna. Ja kyllä, kirjasta voi saada jonkinlaisen kalpean käsityksen valtavasta ahdistuksesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta en usko, että vieläkään ymmärrän täysin, millaista olisi elää Heberleinin sairauden kanssa. Mutta toivottavasti osaan lukukokemukseni jälkeen yrittää ymmärtää psyykkisesti sairasta ihmistä, jos ja kun hänet kohtaan.

Mainokset

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 1

Muistan lukeneeni Hesarista Jonas Gardellin romaanin arvostelun joskus keväällä tai kesän alussa. Minulle jäi arvostelun perusteella romaanista sellainen kuva, että se on paksu ja tylsästi kirjoitettu. Onneksi arvostelu oli päässyt unohtumaan kirjastossa vieraillessani, sillä lukukokemus osoittautui oikein hyväksi, eikä lainkaan tylsäksi. Tiedä mistä tuo kuva oli päähäni jäänyt.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on kolmiosainen romaani. Tämä ensimmäinen osa nimeltään Rakkaus ilmestyi kesäkuussa, ja jatkoa on luvassa keväällä ja syksyllä 2014. Kunpa aika kulkisi nopeammin, ajattelin lukiessani. Gardellin hahmoihin nimittäin kiintyy, ja heille toivoo hyvää, koska he ovat koko ikänsä eläneet salaillen ja häpeillen. Myös lähihistoriassa ajanjakso on kiinnostava.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo kahdesta tahollaan kasvaneesta pojasta, Rasmuksesta ja Benjaminista. Rasmus on kotoisin pienestä Koppomin kylästä, jossa häntä kiusattiin koulussa. Erityisesti äidilleen Rasmus on melkeinpä koko elämän tarkoitus, ja kun Rasmus muuttaa 19-vuotiaana Tukholmaan, on se äidille hyvin vaikeaa. Rasmukselle sen sijaan alkaa aivan uusi elämä Tukholman vapaammassa ilmapiirissä. Benjamin taas on Jehovan todistaja, joka elää yhteisönsä tiukkojen sääntöjen alaisena, mutta kärvistelee ”väärien” tuntemusten kanssa, joihin pitkät iltakävelyt eivät tuo helpotusta. Molempien perheet tuntuvat aavistavan poikien homoseksuaalisuuden, mutta ääneen asiasta ei puhuta. Kun Rasmus ja Benjamin kohtaavat vuonna 1982 homoyhteisön kanaemon Paulin avustuksella, mikään ei palaa enää ennalleen.

IMG_3891

Samaan aikaan homoseksuaalit alkavat saada ääntään kuuluviin yhteiskunnassa, mutta myös ensimmäiset uutiset kauheasta ja vakavasta uudesta sairaudesta ilmestyvät mediaan. Kaiken myllerryksen keskellä Rasmus, Benjamin ja monet muut etsivät onnea, ystäviä, läheisyyttä ja hyväksyntää. He toivovat niin kuin kaikki muutkin, että saisivat elämässään rakastaa jotakuta, joka rakastaa heitä.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on samaan aikaan asiallinen ja herkkä, karu ja kaunis kuvaus Tukholman homopiireistä 1980-luvun alussa. Kirjoittajalle asia on omakohtainen ja tärkeä: tämä tarina on odottanut kirjoittamistaan. Romaanissa yhdistyvät yksityinen ja yleinen. Rasmuksen ja Benjaminin tarinat ja heidän historiansa tuovat aiheen lähelle ja käsitettäväksi. Erityisesti molempien takaumat molempien lapsuudesta avaavat heidän kokemaansa oivaltavasti pienin tarkoin kuvin. Kuitenkaan maailman liikkeitä ja yhteiskunnallista kehitystä ei unohdeta, vaan nämä lomittuvat saumattomasti tapahtumiin, jotka kirjan takakannen mukaan ovat oikeasti tapahtuneet. Tämä on vähään aikaan vaikuttavimpia lukemiani kirjoja. Suosittelen.

Jää hyvästi

Otsikko ei ole mikään blogin lopettamisilmoitus, vaikka olenkin kirjoitellut aika laiskasti viime aikoina. Kyseessä on siis taas kirja, tällä kertaa Anne Tylerin teos nimeltään Jää hyvästi. Se kertoo Aaronista, jonka vaimo on kuollut tapaturmaisesti pihapuun kaaduttua hänen päälleen. Aaron yrittää selvitä tästä äkillisestä iskusta niin hyvin kuin taitaa, mutta toipuminen pääsee alkuun oikeastaan vasta sitten, kun hänen vaimonsa Dorothy yhtäkkiä tuleekin Aaronia vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi kertoo leskimiehen surusta hellästi ja ymmärtäen. Tyler kuvailee Aaronin surun vaiheita pienin esimerkein, jotka valaisevat paljon. Esimerkiksi kohta, jossa Aaron suuttuu työpaikkansa sihteerille, jäi mieleeni. Samoin Aaronin viivyttely astua tuhoutuneeseen taloonsa, jossa vaimo kuoli, on liikuttavaa luettavaa. Jää hyvästi ei kuitenkaan ole mikään pelkkä nyyhkykirja, vaan surun takaa pilkahtaa toivo helpommasta, eikä lempeää huumoriakaan unohdeta. Ehkäpä kirjan sanoman voisi tiivistää seuraavasti: elämä jatkuu kaikesta huolimatta, joskus onni on lähempänä kuin huomaakaan ja mennyt ei ole täydellistä.

Jää hyvästi oli kirjastosta napattu pikalaina, ja jouduin palauttamaan sen niin kiireesti, etten ehtinyt ottaa kuvaa kirjasta, mutta eiköhän googlaamalla löydy.

Yhden toivon tie ja Kolme käskyä

Luin putkeen Paula Havasteen Yhden toivon tie ja Kolme käskyä. Ne ovat itsenäisiä jatko-osia Havasteen Kaksi rakkautta -teokselle, jonka muistan lukeneeni joskus pari vuotta sitten. Se ei tehnyt minuun sen kummempaa vaikutusta, mutta nämä kaksi seuraavaa osaa olivat ihan kelpo luettavaa. Yhden toivon tiessä huomasin jopa vetisteleväni kirjan lopussa sodan julmuuksien takia.

IMG_3883

Kaikki kolme kirjaa kertovat jollakin tavalla Annan perheestä. Ensimmäisessä osassa pääosassa on Anna ja hänen hairahduksensa. Taustalla jyllää toinen maailmansota, mutta ihmisillä on silti yhä arkimurheita, haaveita ja unelmia. Niihin keskitytään, ei niinkään sotaan. Yhden toivon tiessä päähenkilöksi nousee Annan pikkusisko Oili, mutta myös Annan vaiheista kerrotaan ja oikeastaan siskosten elämät kietoutuvat yhteen. Sota on edelleen taustalla, mutta Lapin sota vaikuttaa Oilin elämään ratkaisevasti. Kolmannessa osassa pääosaan nousee Annan tytär Raija. Eletään rauhan aikaa, mutta kotona on kireä ilmapiiri, ja Raija päättää lähteä kesätöihin Rovaniemelle pakoon tukalaa tilannetta, mutta itsenäistyy myös kesän aikana hurjasti. Rovaniemellä Raijalle selviää Oilin menneisyydestä asioita, joista ei olla koskaan puhuttu.

Havaste kirjoittaa vetävästi, vaikkeivät nämä kirjat nyt mitään Finlandia-ehdokkaita ole, mutta teksti ajaa hyvin asiansa. Kaltaiseni mikrohistoriasta kiinnostunut kokee kirjat varmasti mielenkiintoisina, sillä näkökulma on yksittäisen ihmisen, toisin kuin historian kirjoissa yleensä. Havaste pohtii myös päähenkilöidensä kautta naisen asemaa ja koulutus- ja työmahdollisuuksia sekä sodan vaikutuksia sodan jälkeisiin sukupolviin, mikä on varsin ansiokasta. Sitä en osannut odottaa näiltä kirjoilta, jotka ulkonäkönsä puolesta näyttävät jotenkin viihdekirjamaisilta.

Yhden elämän muistot

David Foenkinosin Yhden elämän muistot kertoo Patrickista, joka työskentelee hotellin yövartijana. Hän haaveilee kirjoittavansa joskus romaanin, mutta oikeasti hänen elämänsä on varsin tylsää ja harmaata. Kirjassa kaikki alkaa siitä, kun Patrickin isoisä kuolee. Patrick havahtuu siihen, miten rajallista aika on. Tapahtumat lähtevät oikeastaan käyntiin vasta sitten, kun vanhainkotiin joutunut isoäiti päättää karata. Patrick lähtee etsimään isoäitiä, ja isoäidin lisäksi hän tapaa tulevan vaimonsa.

IMG_3873

Yhden elämän muistot lähtee liikkeelle melko verkkaisesti, mutta loppua kohden tapahtumat tiivistyvät. Kirjan rakenne noudattelee kenties päähenkilö Patrickin elämää, jossa ei aluksi tunnu tapahtuvan oikein mitään, mutta yhtäkkiä se onkin täynnä tapahtumia, ihmeellisiä hetkiä, tosin myös suurempaa suruakin kuin aiemmin. Rakenne on myös sillä tapaa hauska, että lomittain etenevät tapahtumat ja satunnaiset muistot ties kuinka monesta oikeasta ja kuvitteellisesta henkilöstä.

Yhden elämän muistot muistuttaa ajan rajallisuudesta, mutta se kehottaa myös uskaltamaan rakastua ja rakastaa. Samalla teos on päähenkilö Patrickin kasvutarina. Pidin kirjasta, sen hauskasta rakenteesta. Jotakin jäi kuitenkin uupumaan, koska uskon, ettei tarina jää mieleeni kovin pitkäksi aikaa.

 

Mehiläisten salaisuudet

Sain Sue Monk Kiddin kirjoittaman Mehiläisten salaisuudet lainaan ystävältäni jo monta viikkoa sitten, mutta aina sen lukeminen vain lykkääntyi, kun kirjaston kirjojen eräpäivät uhkasivat umpeutua. Tällä viikolla kuitenkin sain vihdoin Mehiläisten salaisuudet luettua.

Romaani vie aikamatkalle Yhdysvaltojen etelävaltioihin vuoteen 1964, jolloin rotuerottelu oli vielä jokapäiväinen asia. Kirjan päähenkilö 14-vuotias Lily elää tyrannimaisen isänsä kanssa persikkatilalla. Tytön äiti on kuollut Lilyn ollessa pieni tyttö. Lilyn elämä on aika kamalaa ankaran ja kurittamista säästämättömän isän kanssa. Lilystä huolehtii myös kotiapulainen Rosaleen. Kun Rosaleen joutuu pulaan ihonvärinsä vuoksi, Lily päättää paeta yhdessä Rosaleenin kanssa ja selvittää äitinsä kuolemaan liittyvän salaisuuden. Kirjan tapahtumiin liittyvät olennaisesti mehiläiset, hunaja ja Musta Madonna eli pienen yhteisön oma uskonto.IMG_3872

Pidin Mehiläisten salaisuuksissa erityisesti siitä, miten siinä kuvataan rasismia. Kun rotuerottelua on ollut olemassa niin pitkään, on mahdotonta uskoa, että musta ja valkoinen voisivat elää sovussa tai jopa rakastua. Lilyn elämänkäänteiden avulla kirjassa kuvataan hienosti suvaitsevaisuuden hidasta prosessia. Ensin Lily pitää mustia vähän typerinä ja alempiarvoisina, mutta pikku hiljaa hän tajuaa, että kaikki ovat ihmisiä ihonväristä riippumatta. Hän alkaa jopa toivoa, että kaikki olisivat ”värittömiä”. Minulle jäi erityisesti mieleen Lilyn oivallus siitä, että vaaleaihoinen voi rakastua tummaihoiseen. Hän oli aiemmin kuvitellut, että koska se oli kiellettyä, niin ei voisi edes tapahtua.

Mehiläisten salaisuudet on nuoren tytön kasvutarina, jossa peräänkuulutetaan rakkautta, välittämistä ja suvaitsevaisuutta. Tosin jotkut kohtaukset, joissa kuvataan pienen yhteisön omalaatuista uskontoa, vähän epäilyttivät minua. Mutta pääsanoma on hieno: kaikesta voi selvitä läheisten tuella.