Säkenöivät hetket

Katja Kallion Säkenöivät hetket sain luettua jo noin viikko sitten, mutta arjen kiireissä en vain ehtinyt kirjoittelemaan tästä kirjasta aiemmin. Säkenöivät hetket kertoo Ingasta, Ellystä ja Beatasta, kolmen eri sukupolven naisesta. Kirjan alussa ollaan vuoden 1914 Hangossa, jossa Inga ja hänen tyttärensä Elly viettävät aikaa kylpylässä. He vaikuttavat hiukan salaperäisiltä, mutta pikkuhiljaa salaisuuksien verhoa raotetaan. Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu vuoteen 1935, Hankoon taaskin. Tässä osassa Elly on jo perheenäiti ja pääosaan nousevat hänen lapsistaan Beata ja Harriet.

Kallion kirja on haikea ja tunnelmaa kuvaisin pääosin katuvaksi ja jotenkin neuvottomaksi. Henkilöt eivät oikein tiedä, miten tulisi toimia hedän eteensä tulevissa tilanteissa. He eivät myöskään uskalla puhua, vaan ratkaisut tehdään pääosin olettamuksien pohjalta. Kirjan kansilehden tekstissä kuvataan, että Beatan epäsovinnaiset ratkaisut erottavat äidin ja tyttären, mutta minä luin Säkenöiviä hetkiä myös sisaruuden, erityisesti sisaruskateuden ja sisarrakkauden dilemman kuvauksena. Harriet ja Beata eivät suurimman osan aikaa voi sietää toisiaan, mutta heidän välillään on silti vahva side ja roppakaupalla lojaaliutta. Lisäksi yhdeksi isoksi teemaksi minulle nousi puhumattomuus: se, ettei osata pukea omia tunteita ja tarpeita sanoiksi, eikä uskalleta puhua näistä epämääräisistä tunteista, koska niille ei ole sanoja. Katja Kallio kuvaa mielestäni tätä sukupolvelta toiselle siirtyvää puhumattomuutta ja sen vaikutuksia ihmissuhteisiin tosi taitavasti.

IMG_4057

Tykästyin Ellei-kirjaa lukiessani käyttämään tapaan merkitä ylös minua puhutelleita sivuja, joten tein samaa lukiessani Säkenöiviä hetkiä. Kirjan alkuosasta olen merkinnyt ylös huomioita siitä, miltä Ingasta, Ellyn äidistä tuntuu sosiaalisissa tilanteissa: hän ei vaan osaa olla. Jotenkin minua on jo pitkään puhutellut tuo vierauden teema, se ettei vaan tunne oloaan kotoisaksi jossakin. Inga pohtii myös sitä, voisiko muuttua vai oliko ollut tällainen aina. ”Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus: olisiko mahdollista muuttua, vain yksinkertaisesti kieltäytyä olemasta sellainen, miksi elämän tapahtumat, tai kenties jokin yksittäinen sattuma, yrittivät hänet pakottaa?” No jaa, itsekin olen pohtinut tuota, mutta mihinkään lopputulokseen en ole vielä päätynyt.

Ingan pohdinnoista minua puhutteli myös kohta, jossa Inga pohtii, voisiko lomalla saavutetun uudenlaisen rauhallisen olotilan ja ikään kuin uudistuneen oman itsen säilyttää kotonakin. Hän päätyy siihen, ettei voi: ” Kun tosiasiassa uudet ajatukset ja omat vastikään keksityt piirteet alkavat hämärtyä jo asemalla, kuin ne olisivatkin sidoksissa paikkaan eivätkä henkilöön.” Muistan itsekin, että vaihdosta palattuani se vaihdossa ollut minä ikään kuin tuntui päivä päivältä haalistuvan, välillä jopa mietin, oliko koko vaihtoaika totta ollutkaan.

Loput hiirenkorvalle kääntämäni sivut olen taittanut yksittäisten minua puhutelleiden virkkeiden takia. Sivulta 130: ”Hän kantoi haavansa kuten useimmat muutkin ihmiset, enimmäkseen ajattelematta sitä ja tajuamatta, kuinka syvästi se hänen persoonallisuuttaan muokkasi.” Niin totta! Jos niitä haavoja koko ajan ajattelisi, ei elämisestä taitaisi tulla oikein mitään. Sivulta 370: ”Valta oli loppujen lopuksi aina sillä, joka välitti vähemmän.”

Mainokset

Toffeetäytteiset suklaakeksit

Tätä Lunni leipoo -blogista bongaamaani reseptiä olen halunnut kokeilla jo pitkään ja nyt vihdoin tuli oiva tilaisuus kokeilla näitä tosi herkullisia keksejä, kun leivoin näitä opiskelukaverin valmistumisen kunniaksi. Onneksi olin hillinnyt leipomisintoni, koska olisin voinut syödä kaikki keksit ihan itse. Nyt oli kuitenkin pakko hillitä itseään, että jäisi vähän kavereillekin maisteltavaa.

Tässäpä reseptiä:

Toffeetäytteiset suklaakeksit (20-24 kpl)

115 g voita
1 dl fariinisokeria
1 dl sokeria
(1 tl vaniljauutetta)
1 muna
3 dl vehnäjauhoja
vajaa 1 dl (40 g) kaakaojauhetta (esim. Van Houten)
1/2 tl ruokasoodaa
20-24 kpl Center-suklaita (kaksi pötköä, joista jää muutama maistiainen leipurille)

IMG_4056

Vaahdota huoneenlämpöinen voi molempien sokereiden kanssa kuohkeaksi vaahdoksi (vaahdotusta muutaman minuutin ajan). Lisää (vaniljauute ja) muna ja vatkaa joukkoon.
Siivilöi toiseen kulhoon jauhot, kaakaojauhe ja sooda. Sekoita ja lisää kolmessa erässä voi-sokerivaahtoon. Sekoita tasaiseksi ja laita peitettynä jääkaappiin n. tunniksi.
Laita uuni lämpenemään 190 asteeseen.
Ota noin ruokalusikallinen taikinaa käteen, paina keskelle yksi konvehti ja pyöritä palloksi. Taikinaa tulee olla sen verran, että konvehti on kokonaan peittynyt. Pyörittele halutessasi sokerissa.
Asettele pallurat parin sentin päähän toisistaan leivinpaperille, paista uunissa n. 8 minuuttia (minun piti antaa keksien olla uunissa noin 12 minuuttia). Anna jäähtyä ritilällä.

Helppo herkku

Tammikuussa lähes kaikki keventävät, kuntoilevat ja pyrkivät muutenkin olemaan parempia. Minäkin olen yrittänyt olla viikolla hirveästi herkuttelematta, koska olen ihan mahdoton sokerihiiri. Välillä kuitenkin tulee ihan mahdoton makeantarve. Olen itse joskus hirveässä makeanhimossa keksinyt seuraavan helpon pikkuherkun, johon aika usein löytyy ainekset ihan kotoa, ei tarvitse edes mennä kauppaan herkun takia.

Tarvitset:

  • banaanin
  • noin 2 rkl fariinisokeria (pahimmassa hädässä olen käyttänyt myös ihan tavallista sokeria tai siirappia)
  • noin 1,5 rkl vettä

Pilko banaani melko pieniksi paloiksi. Kumoa kuumalle paistinpannulle fariinisokeri ja vesi. Anna sulaa ja lämmetä hetken ja lisää banaaninpalat. Hämmentele hetki keskilämmöllä, kunnes banaanit ovat hieman pehmenneet. Nauti vaniljajäätelön tai luonnonjogurtin kanssa. Joskus olen käyttänyt myös rasvatonta ja maustamatonta jogurttia uskotellakseni itselleni, että herkku on edes puoliksi terveellinen, mutta maistui siis oikein mainiosti näinkin.

Tällä kertaa söin banaaniherkun kanssa Kolmen kaverin vaniljajäätelöä, joka olisi jo itsessään ihan riittävä herkku.

Tällä kertaa söin banaaniherkun kanssa Kolmen kaverin vaniljajäätelöä, joka olisi jo itsessään ihan riittävä herkku.

Ellei

Carol Shieldsin Ellei ei sytyttänyt heti ensisivuilta alkaen, mutta vähitellen tarina nipisti otteeseensa niin, ettei keskeyttäminen enää tuntunut vaihtoehdolta, jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Ellein päähenkilö on kääntäjä ja kirjailija Reta Winters, 44-vuotias perheenäiti, joka on astunut uudenlaiseen elämään. Hän on tähän asti elänyt suhteellisen tyytyväisenä elämäänsä, mutta nyt hän on joutunut tilanteeseen, jossa hän ymmärtää, mitä on menettäminen.

Enempää en viitsi juonesta paljastaa, sillä tapahtumat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa ja ainakin minusta oli mukavaa koota pieniä tiedonmurusia yhteen. Näin ollen en viitsi viedä sitä iloa muiltakaan. Teoksen tyyliä kuvailisin hillityksi ja hienostuneeksi, muttei kuitenkaan hienostelevaksi. Kirja ei ole myöskään iloton, vaikka murheesta paljon puhutaankin. Murheen kokemisesta löytyy kuin ihmeen kaupalla myös koomisia piirteitä, esimerkiksi päähenkilön kirjoittamat kirjeet, joita hän ei kuitenkaan postita, ovat vakavuudessaan melko koomisia. Pidin myös lukujen nimistä, joista useimmat oli nimetty jonkin partikkelin mukaan, esimerkiksi kerran, huolimatta ja tuskin.

IMG_4043

Usein olen miettinyt, että on vähän harmi, kun teoksesta kirjoittaessa ei ihan muistakaan juuri niitä kohtia, jotka lukiessa liikuttivat, tuntuivat erityisen puhuttelevilta tai muuten vaan kiinnittivät huomion. Pienet yksityiskohdat tekisivät tekstistäkin vakuuttavamman, kun niillä voisi perusteella ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Tällä lukukerralla merkitsin nuo minua jotenkin puhutelleet kohdat muistiin, ettei tarvitsisi harmitella.

Ensimmäinen minua puhutellut kohta löytyy sivulta 70: ”Olen huomannut, että on aivan välttämätöntä löytää kiertoteitä itsensä lohduttamiselle, niin kuin on välttämätöntä antaa omat omituisuutensa itselleen anteeksi.” Tuo on niin totta, ja sopisi erinomaisesti vaikka voimalauseeksi ainakin tällaiselle itsensä piiskaajalle. Tuosta itsensä lohduttamisesta on vielä sanottava, että itse ymmärrän kiertotiet myös siten, että ihan koko ajan ei jaksa olla murheellinen ja surra. Näinpä jokin tekeminen auttaa unohtamaan hetkeksi murheen, vaikka muutoin sitä olisikin vaikea unohtaa.

Seuraava mainio huomio oli sivulla 146. Tässä katkelmassa puhutaan lapsuudesta ja siitä, miten lapsena tuntui kamalalta, kun oli niin tietämätön kaikesta: ”Ei meitä se nujerra mitä me tiedämme vaan se mitä emme tiedä.” ja ”Tietämättömyyden tuottama häpeä on lähes tappavaa.” Tämäkin on niin totta! Muistan, kuinka lapsena tietämättömyys monista asioista tuntui todella nololta, erityisesti murroiässä tämä häpeän tunteminen korostui, mutta jo lapsena oli noloa, jos kysyi jotakin ja aikuiset remahtivat nauruun jo kysymyksen kuullessaan. Samalla tavalla olen miettinyt niitä juttuja, joissa lapsia pyydetään selittämään itselleen vieraita sanoja kuten kannustinloukku tai parlamentti ja sitten nauretaan heidän hauskoille selityksilleen. Vaikka selitykset ovat usein mainioita, on niiden julkaisemisessa samalla jotakin julmaa.

Kolmas ja viimeinen hiirenkorvalle käännetty sivu on 197, jossa perhe kokee yhdessä suurta surua. He istuvat autossa, kaikki hiljaa ja kauhuissaan uudesta ja oudosta tilanteesta. Kukaan ei tohdi liikahtaa, he vain katselevat ympäristöään, puita, joiden lehdet ovat juuri puhkeamaisillaan, niiden kaunista utuista vaaleanvihreää, kadulla olevia kierrätyslaatikoita. Mutta sitten: ”Kosketin sormenpäilläni kevyesti Tomin polvea. Hän liikahti ja peitti kasvonsa käsillään. Natalie alkoi takapenkillä vollottaa ja sitten me kaikki.” Suru ja murhe olivat ensin jokaisen yksityisiä, mutta sitten se yhdisti heidät. Ajatella, itkukin yhdistää.

Pari hyvän mielen kirjaa

Pyysin rapakon takana tällä hetkellä asustelevalta ystävältäni joululahjaksi justlittlethings.net– blogiin perustuvaa kirjaa, jossa listataan arjen pieniä ihania iloja blogin tyyliin. Paketti saapui Suomeen joululomalle suunnanneen ystäväni mukana, ja kirja on juuri niin ihana ja söpö kuin kuvittelinkin. Kiitos vaan kovasti!

Olen lueskellut Just Little Things -kirjaa useimmiten sängyssä ennen nukkumaanmenoa, sillä kirjan pienet ilot karkottavat huolet ja murheet, ja kiitollisena on paljon helpompi nukahtaa. Pidän myös hurjasti kirjan väreistä. Kirjan jokainen sivu on nimittäin eri värinen, ja tällä värillisellä pohjalla on sitten kirjattuna tuo pieni ilonaihe ihan niin kuin blogissakin.

IMG_4020

Toinen hassunhauska kirja, jonka bongasin kirjastosta taannoin, on Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa. Siihen on koottu huvittavia asiakaskohtaamisia kirjakaupoista: kummallisia kysymyksiä, asiakkaiden suorastaan outoja olettamuksia ja hauskoja sutkauksia. Toki mukana on myös asiakaskohtaamisia, joista asiakaspalvelussa työskentelevät ja joskus työskennelleet, voivat saada tiettyä tyydytystä huomatessaan, miten typeriä kysymyksiä asiakkailla voikaan olla. Kirjassa ei kuitenkaan mitenkään arvostella asiakkaiden kysymyksiä, mutta kyllä niissä kaikissa on epäilyksettä jotakin kummaa, kun ne tähän kirjaan ovat päätyneet. Parhaiten minulle jäi mieleen tarina asiakkaasta, joka kysyi, voisiko lainata kirjakaupan nitojaa. Saatuaan myöntävän vastauksen asiakas otti nitojan ja paineli sen kanssa ulos kaupasta. Myyjä lähti asiakkaan perään hakemaan nitojaa takaisin, koska eihän lainaaminen nyt ihan tuota tarkoita 😀

Tuore maa

Vaikka en olekaan mikään hirveän innokas novellien lukija, olen viime aikoina lukenut melko paljon novelleja. Ilokseni voin todeta, että osa uusista tuttavuuksista on osoittautunut oikein mukaviksi. Jhumpa Lahirin novellit kuuluvat näihin uusiin miellyttäviin tuttavuuksiin. Lahirin novellit ovat sen verran pitkiä, että niiden henkilöihin ehtii tutustua ja kiintyä. Tyyli taas on melko toteava, mutta samalla lempeä henkilöitä kohtaan. Tyylistä tuli mieleen myös Alice Munro ja hänen novellinsa. Novelleissa on jonkinlaista hiljaista charmia: ne eivät tykitä tapahtumilla, vaan antavat pienten yksityiskohtien ja arjen tapahtumien kertoa tarinan. Usein myös suurimmat oivallukset havahduttavat jossakin aivan jokapäiväisessä tilanteessa.

Jos minun pitäisi kuvailla Tuoreen maan novelleja lyhyesti, käyttäisin sanaparia ajaton viisaus. Jotenkin novelleista huokuu sellainen hiljainen, ajaton viisaus ja ymmärrys ihmistä ja hänen valintojaan kohtaan. Ajattomiksi kuvaisin novelleja myös siksi, että ne on suomennettu välttäen muotisanontoja ja ylipäätään liikoja vihjeitä siitä, mitä aikaa eletään. Uskoisin sekä novellien että suomennoksen kestävän hyvin aikaa.

IMG_4021

Novelleissa kuvataan perhesuhteita, esimerkiksi sisaren ja veljen monimutkaista suhdetta ja isän ja tyttären suhdetta, jossa roolit ikään kuin keikahtavat päälaelleen. Kaikissa novelleissa jossakin roolissa on myös maahanmuutto ja juurtuminen uuteen maahan, sillä valtaosalla henkilöistä on jokin side Intiaan, vaikka tapahtumapaikkana onkin Yhdysvallat. Minua puhuttelevin teema on kuitenkin omaan elämään sopeutumisen vaikeus ja itsensä tunteminen vieraaksi omassa ympäristössään. Monet novellien henkilöistä kamppailevat tuon tunteen kanssa. Toiset se saa tekemään oudoiltakin tuntuvia asioita, toiset lamaantuvat sen vaikutuksesta. Lahiri antaa kuitenkin toivoa, sillä aika tekee ihmeitä, vaikka sen kuluminen myös vääjäämättä sulkee joitakin ovia.

Pidin näissä novelleissa erityisesti siitä, että ne veivät selkeästi toiseen maailmaan, minulle vieraaseen paikkaan, mutta silti pystyin samaistumaan moniin tunteisiin ja tapahtumiin novelleissa. Novellien haikean vähäeleinen tunnelma sopii mielestäni erityisen hyvin juuri tähän vuodenaikaan, kun arkinen aherrus täyttää päivät. Arjen keskelläkin voi tapahtua suuria, jos ei tapahtumien tasolla, niin ainakin pään sisällä.

 

Iso

Vuoden alku on sujunut arkeen totuttelemisessa: olen yrittänyt kääntää päälaelleen kääntynyttä unirytmiäni ja kirjoittaa gradua. Paino sanalla yrittänyt. Tietysti on tullut myös luettua, välillä vähän yöunien kustannuksellakin. Lukemisesta kirjoittelu ei vaan ole oikein maistunut, jospa sekin taas tästä alkaisi pikkuhiljaa innostaa.

Pekka Hiltusen Ison luin itse asiassa jo viime vuoden puolella. Iso kertoo Anni Kantosta. Hän on 168 cm pitkä ja 138 kiloa painava akateemisesti koulutettu nainen, joka on jäänyt työelämässä syrjään lihavuutensa takia. Muutenkaan hänellä ei mene elämässä hyvin: hän joutuu palaamaan häntä koipien välissä Helsingistä Tampereelle, kun lihavien terapiaryhmässä hänellä meni sukset ristiin vetäjän kanssa ja orastava parisuhdekin kariutui.

IMG_4018

Kirjan alussa Anni on hyvin onneton, ehkä jopa vaarassa syrjäytyä, mutta pikkuhiljaa hän onnistuu saamaan hieman itseluottamustaan takaisin, ja alkaa kapinoida, ensin sisäisesti, mutta lopulta myös julkisesti. Annilla on nimittäin missio. Hän haluaa todistaa, että lihavat ovat ihan yhtä hyviä, terveitä ja yhteiskuntakelpoisia ihmisiä kuin muutkin.

Myönnettävä on, että Iso sai minut miettimään, mitä itse ajattelen lihavista ihmisistä. Aina nämä ajatukset eivät ole kovin mairittelevia. Pakko myöntää, että todella lihava ihminen herättää ulkoisella olemuksellaan huomiota, eivätkä hänestä ensimmäisenä heräävät ajatukset ole läheskään aina positiivisia. Silti pitäisi muistaa, että lihava ihminen ei ole pelkästään lihava, vaan ihminen ihan niin kuin normaalipainoiset ja laihatkin. Paino ei ole mikään syy syrjiä.

Iso on kirja, joka tarjoaa Annin tarinan lisäksi myös aimo annoksen tietoa lihavuudesta ja sen aiheuttamista asioista. Välillä faktan määrä hengästyttää, mutta minua se ei häirinnyt, vaan oli virkistävää lukea sellaista tutkimustietoa lihavuudesta, joka harvoin pääsee julkisuuteen kaikkien Läskikapina-hankkeiden sijasta.