Ellei

Carol Shieldsin Ellei ei sytyttänyt heti ensisivuilta alkaen, mutta vähitellen tarina nipisti otteeseensa niin, ettei keskeyttäminen enää tuntunut vaihtoehdolta, jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Ellein päähenkilö on kääntäjä ja kirjailija Reta Winters, 44-vuotias perheenäiti, joka on astunut uudenlaiseen elämään. Hän on tähän asti elänyt suhteellisen tyytyväisenä elämäänsä, mutta nyt hän on joutunut tilanteeseen, jossa hän ymmärtää, mitä on menettäminen.

Enempää en viitsi juonesta paljastaa, sillä tapahtumat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa ja ainakin minusta oli mukavaa koota pieniä tiedonmurusia yhteen. Näin ollen en viitsi viedä sitä iloa muiltakaan. Teoksen tyyliä kuvailisin hillityksi ja hienostuneeksi, muttei kuitenkaan hienostelevaksi. Kirja ei ole myöskään iloton, vaikka murheesta paljon puhutaankin. Murheen kokemisesta löytyy kuin ihmeen kaupalla myös koomisia piirteitä, esimerkiksi päähenkilön kirjoittamat kirjeet, joita hän ei kuitenkaan postita, ovat vakavuudessaan melko koomisia. Pidin myös lukujen nimistä, joista useimmat oli nimetty jonkin partikkelin mukaan, esimerkiksi kerran, huolimatta ja tuskin.

IMG_4043

Usein olen miettinyt, että on vähän harmi, kun teoksesta kirjoittaessa ei ihan muistakaan juuri niitä kohtia, jotka lukiessa liikuttivat, tuntuivat erityisen puhuttelevilta tai muuten vaan kiinnittivät huomion. Pienet yksityiskohdat tekisivät tekstistäkin vakuuttavamman, kun niillä voisi perusteella ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Tällä lukukerralla merkitsin nuo minua jotenkin puhutelleet kohdat muistiin, ettei tarvitsisi harmitella.

Ensimmäinen minua puhutellut kohta löytyy sivulta 70: ”Olen huomannut, että on aivan välttämätöntä löytää kiertoteitä itsensä lohduttamiselle, niin kuin on välttämätöntä antaa omat omituisuutensa itselleen anteeksi.” Tuo on niin totta, ja sopisi erinomaisesti vaikka voimalauseeksi ainakin tällaiselle itsensä piiskaajalle. Tuosta itsensä lohduttamisesta on vielä sanottava, että itse ymmärrän kiertotiet myös siten, että ihan koko ajan ei jaksa olla murheellinen ja surra. Näinpä jokin tekeminen auttaa unohtamaan hetkeksi murheen, vaikka muutoin sitä olisikin vaikea unohtaa.

Seuraava mainio huomio oli sivulla 146. Tässä katkelmassa puhutaan lapsuudesta ja siitä, miten lapsena tuntui kamalalta, kun oli niin tietämätön kaikesta: ”Ei meitä se nujerra mitä me tiedämme vaan se mitä emme tiedä.” ja ”Tietämättömyyden tuottama häpeä on lähes tappavaa.” Tämäkin on niin totta! Muistan, kuinka lapsena tietämättömyys monista asioista tuntui todella nololta, erityisesti murroiässä tämä häpeän tunteminen korostui, mutta jo lapsena oli noloa, jos kysyi jotakin ja aikuiset remahtivat nauruun jo kysymyksen kuullessaan. Samalla tavalla olen miettinyt niitä juttuja, joissa lapsia pyydetään selittämään itselleen vieraita sanoja kuten kannustinloukku tai parlamentti ja sitten nauretaan heidän hauskoille selityksilleen. Vaikka selitykset ovat usein mainioita, on niiden julkaisemisessa samalla jotakin julmaa.

Kolmas ja viimeinen hiirenkorvalle käännetty sivu on 197, jossa perhe kokee yhdessä suurta surua. He istuvat autossa, kaikki hiljaa ja kauhuissaan uudesta ja oudosta tilanteesta. Kukaan ei tohdi liikahtaa, he vain katselevat ympäristöään, puita, joiden lehdet ovat juuri puhkeamaisillaan, niiden kaunista utuista vaaleanvihreää, kadulla olevia kierrätyslaatikoita. Mutta sitten: ”Kosketin sormenpäilläni kevyesti Tomin polvea. Hän liikahti ja peitti kasvonsa käsillään. Natalie alkoi takapenkillä vollottaa ja sitten me kaikki.” Suru ja murhe olivat ensin jokaisen yksityisiä, mutta sitten se yhdisti heidät. Ajatella, itkukin yhdistää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s