Rocky road

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut leipomisesta tai ruuanlaitosta, koska sillä saralla on menty aika lailla samoilla vanhoilla tutuilla jutuilla. Yksi harvoista viime aikojen kokeiluista kuitenkin on rocky road -suklaat. Tosi helppo ja taatusti hyvä herkku, eikä valmistamisessakaan mene kauan. Tosin jäähtymistä joutuu vähän odottelemaan, mutta sillä aikaa voi tehdä jo muita juttuja.

Löysin perusreseptin Kinuskikissan sivuilta, mutta oioin mutkia siten, että sulatin kyllä suklaat ja voin kaikki samassa kattilassa. Hyvin onnistui. Vaahtokarkkien ja keksien lisäksi lisäsin joukkoon suolapähkinöitä ja mieleni tekisi vielä kokeilla esimerkiksi pakastekuviattua mansikkaa. Kummitätini oli käyttänyt myös lakua, joka sekin sopi kokonaisuuteen mainiosti. Tämä on siitä mainio herkku, että sitä voi muuntaa mielensä ja ruokakaapin sisällön mukaan, eikä mittojen kanssa ole niin nuukaa. Tässäpä resepti:

Rocky road -suklaat

n. 20-30 palaa

25 g voita
200 g maitosuklaata
200 g tummaa suklaata
reilu desi vaahtokarkkeja
muutama Digestive-keksi murustettuna
suolapähkinöitä

Sulata voi ja suklaat yhdessä kattilassa. Vuoraa uunivuoka (keskikoinen tai pieni, 18cmx18 cm tai vastaava) leivinpaperilla. Levitä vuoan pohjalle ohut kerros suklaata. Ripottele päälle murustettuja keksejä, vaahtokarkkeja ja suolapähkinöitä. Valuta päälle ohut kerros suklaata, vain sen verran, että keksit, vaahtokarkit ja pähkinät peittyvät. Toista vaahtokarkkien, keksien ja pähkinöiden ripottelu vielä kerran ja valuta loppu suklaaseos koko komeuden päälle.

Nosta vuoka jääkaappiin jähmettymään. Jos olet malttamaton, voit nopeuttaa jähmettymistä laittamalla vuoan pakastimeen. Leikkaa terävällä veitsellä suklaalevy pieniksi paloiksi. Säilytä rocky road -suklaat jääkaapissa.

Pahoitteluni rumasta kuvasta, mutta oli kiire lähteä ja viedä nämä juhliin viemisiksi.

Pahoitteluni rumasta kuvasta, mutta oli kiire lähteä ja viedä nämä juhliin viemisiksi.

Mainokset

Konstan seikkailuja

Lastenkirjoilla jatketaan. Olen kuullut paljon kehuja Tuula Kallioniemen Konsta-kirjoista, ja koska havaitsin, että osaan vinkata lapsille lähinnä kirjoja, joissa on tyttöpäähenkilö, päätin tutustua Konsta-kirjoihin. Konsta on aikaisemmin seikkaillut kuvakirjoissa, mutta minä aloitin Konstan kanssa ekaluokalta.

IMG_4268

Konsta, eka A kertoo hienosti lapsen näkökulmasta ensimmäiseen luokkaan liittyviä jännityksiä, iloja ja pelon aiheita. Huumoria ei ole kuitenkaan unohdettu ja ainakin harjoitteluluokkani opettaja kertoi, että hänen ekaluokkalaisensa olivat samaistuneet kovasti Konstaan ja kirjan tapahtumiin ja välillä hihitelleet ääneen opettajan lukiessa. Konsta sopii siis mainiosti myös ääneen luettavaksi.

Lisäksi luin kaksoisniteen, jonka ensimmäisessä kirjassa Konsta kesälomailee isovaarin luona ja toisessa on jo iso tokaluokkalainen. Nämä molemmat kirjat olivat hauskoja ja täynnä arjen kuvausta sekä lapsen näkökulmaa. Konstan toinen kouluvuosi tuo mukanaan kaverisotkuja, vähän kiusaamistakin, mutta onneksi myös rutkasti oppimisen iloa ja suvaitsevaisuutta. Konsta-kirjoja uskallan kyllä suositella tuleville oppilailleni, jos minulle sattuu alkuopetusluokka. Konsta on hahmona myös mainio: ei mikään kovis, vaan välillä vähän ujo ja pelokaskin, mutta sisukas ja selvästi selviytyjätyyppi.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

En meinannut lukea Riikka Pulkkisen uusinta ollenkaan, koska se vaikutti liian hömpältä. Sitten kävin Korjaamon kirjamarkkinoilla kuuntelemassa Pulkkisen haastattelua kyseisestä kirjasta ja päätin haastattelun innoittamana kuitenkin lukea sen. Sen verran kiinnostavalta kirja kuitenkin vaikutti.

Vaikken kauheasti välitäkään chick litistä, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ei ole ihan perinteistä chick litiä kaikkine kliseineen, vaan Pulkkinen on ilotellut genren kliseillä ja kirjoittaa huoliteltua ja kaunista kieltä. Hän kertoi haastattelussakin halunneensa leikkiä naisille suunnatun kirjallisuuden kliseillä, mutta kirjoittaa silti hyvää kieltä.

IMG_4235

Kirja alkaa varsin tutusta tilanteesta: Iiris on tullut jätetyksi ja alkaa toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa ja oppii siinä sivussa paljon itsestään, käsityksistään ja käytöksestään. Kirjassa on mukana useita tärkeitä sivuhenkilöitä, jotka kaikki opettavat Iirikselle jotakin. Tapahtumista ei ole pulaa, mutta kirja pysyy kuitenkin hyvin kasassa.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on varsin kepeä ja nopea luettava, mutta ei kuitenkaan mitenkään turhanpäiväinen kirja, Minusta on hauskaa, että Pulkkinen on kirjoittanut ihan erilaisen kirjan kuin aikaisemmat teoksensa.

Uusia lastenkirjatuttavuuksia

Harjoittelun innoittamana olen viime aikoina lukenut lapsille suunnattuja kirjoja. Täytyyhän tulevan luokanopettajan pysyä kartalla lastenkirjallisuudesta, jotta voi sitten suositella lukemista oppilaille. Lasten- ja nuortenkirjat ovat myö ihanan nopeita aikuisen lukea.

Ensimmäisenä esittelyssä on Sanna Iston Tinka ja Taika, jonka luimme harjoitteluluokalle ääneen. Tinka ja Taika ovat sisaruksia, jotka eivät ole nähneet mummoaan sitten vauvaikänsä. Nyt mummo on kuitenkin tulossa vierailulle ja tyttöjä jännittää. Mummo tuo tullessaan salaperäisen matka-arkun ja mummon tulon myötä talo tulvahtaa täyteen salaisuuksia. Tinka ja Taika alkavat pohtia, voisiko mummo olla noita ja he siten noidan lapsenlapsia. Tinka ja Taika on kirjoitettu tosi huolella ja kieli on hyvää. Julia Vuoren värikuvat elävöittävät tekstiä. Ekaluokkalaiset ainakin tuntuivat tykkäävän kirjasta, ja uskoisin tämän uppoavan vähän vanhempiinkin lapsiin.

IMG_4236

Toinen uusi tuttavuus on Niina Hakalahden Tuukka-Omar, jonka isä on kotoisin Syyriasta ja äiti Suomesta. Tuukka-Omarilla on myös isosisko Liina ja paras kaveri Paavo. Tuukka-Omar ja Paavo pelaavat yhdessä shakkia, koettavat varautua luokkaretkeen, jolla mennään eräilemään ja selvittelevät poikien kokoisia ja vähän suurempiakin ongelmia. Hakalahti kuvaa sopivan arkisesti monikulttuurisuutta, jonka keskellä Tuukka-Omar elää joka päivä. Minusta on myös kivaa, että Tuukka-Omar ja Paavo ovat rauhallisempia poikia, jotka eivät niin perusta urheilusta, vaan rakentelevat ja tutkivat mieluummin. He kuitenkin joutuvat perehtymään jääkiekkoonkin jatko-osassa, jonka nimi on Ylämummoon, Tuukka-Omar.

IMG_4222Kolmas uusi tuttavuus on Martin Widmarkin Sirkuksen arvoitus, joka kuuluu Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaan. Jokaisessa osassa Lasse ja Maija selvittävät asuinkaupungissaan Vallilassa erilaisia arvoituksia ja rikoksia eli nämä kirjat ovat salapoliisitarinoita lapsille. Lukupiiriryhmämme tuntuivat pitävän kovasti tästä kirjasta ja minustakin se oli varsin kiva. Kirjan kuuluminen sarjaan on siitä mukava asia, että opettaja voi helposti suositella muitakin sarjan kirjoja lisälukemiseksi, jos oppilas on pitänyt yhdestä sarjan kirjasta.

Taivaslaulu

Tätäkin kirjaa sain jonotella pitkään kirjastosta, mutta kannatti kyllä odottaa. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on kerännyt kiitosta niin blogeissa kuin omien tuttujenikin joukossa, eikä syyttä, sillä kieli on kaunista ja herkkää ja tarina on mielenkiintoinen.

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Kun he tapaavat, molemmat haaveilevat yhteisestä perheestä ja seitsemästäkymmenestä varpaasta pirtinpöydän alla. Unelmat eivät kuitenkaan ihan kohtaa todellisuudessa, koska Vilja tajuaa olevansa sellainen nainen, joka tulee hyvin helposti raskaaksi ja perheen pyörittäminen on yllättävän raskasta. Kun neljän lapsen ja yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen ilmenee, että Vilja odottaa taas, herättää tämä tieto parissa ristiriitaisia tunteita.

IMG_4216

Rauhala kuvaa lestadiolaisten arkea todenmakuisesti ja tarkasti, jolloin lukijalle tulee olo, että kirjoittaja todella tietää, mistä kirjoittaa. Myös uskontoa Rauhala kuvaa monesta näkökulmasta eri henkilöiden kautta: ääneen pääsevät niin ankarat saarnaajat ja puhujat kuin uskosta armoa ja lohtua hakevat. Itselleni lestadiolaisuus on näyttäytynyt tähän asti hyvin yhdenmukaisena liikkeenä, mutta Rauhalan kirjan luettuani tajusin, että liikkeen sisältäkin löytyy erilaisia näkemyksiä, vaikka ulospäin halutaankin antaa kuva täysin samanmielisestä yhteisöstä.

Tähän asti olin aina vain kauhistellut esimerkiksi sitä, ettei ehkäisyä saa käyttää, mutta kirjan avulla havahduin miettimään myös, että miten naiset ikinä jaksavat sitä, että synnyttävät pahimmassa tapauksessa vuoden välein. Vaikka ihmiskeho ja -mieli on vahva, on suurperheen arki rankkaa, eikä usko aina vain anna armoa, vaan puheissa ja saarnoissa usko onkin täynnä vaatimuksia.

 

Ghana ikuisesti

Taiye Selasin Ghana ikuisesti kertoo särkyneestä perheestä kauniisti ja todenmakuisesti, pomppien ajassa, henkilöissä ja näkökulmissa. Minulla kesti jonkin aikaa päästä romaaniin mukaan, mutta kuten Hesarinkin arvostelussa todettiin, romaani taivuttaa lukijan hitaasti puolelleen ja näin kävi minunkin kohdallani.

Kirja kertoo Kweku Saista, joka on kotoisin köyhistä oloista Ghanasta, mutta ponnistelee lukemaan lääketiedettä Amerikkaan. Siellä Kweku tapaa nigerialaisen Folan, jonka kanssa menee naimisiin. Pari saa neljä lasta: Olun, joka on kuin isänsä kopio, taiteellisen Kehinden, kuvankauniin Taiwon ja tunteellisen Sadien.

Kwekusta tulee loistava kirurgi, mutta eräänä päivänä pomonsa käskystä hän suorittaa umpilisäkkeenpoiston, joka on tuomittu epäonnistumaan, koska leikkaus tehdään liian myöhään. Kweku suorittaa operaation kaikesta huolimatta virheettömästi. Potilas kuitenkin kuolee, omaiset haluavat syyllisen, ja tummaihoinen Kweku on sopiva syntipukki. Niinpä Kweku sairaalan johdon sanoin saa mennä.

Tätä häpeää Kweku ei kestä, vaan jättää perheensä ja muuttaa takaisin Ghanaan. Hän rakennuttaa uuden talon, jonka rappusille hän sitten menehtyy sydänkohtaukseen. Tieto Kwekun kuolemasta saavuttaa aikuiset lapset ja entisen vaimon yksitellen. He kokoavat omat painolastinsa ja suuntaavat kohti Ghanaa ja samalla toisiaan.

Romaani ei ole rakenteeltaan mitenkään suoraviivainen, vaan Selasin kerrontaa loikkii ympäriinsä ja Kwekukin kuolee heti ensi lehdillä. Menneisyyden tapahtumia Selasi paljastaa vähitellen ja keskeyttää mielivaltaisesti kerronnan silloin kun lystää. Tämä kyllä koukuttaa, kun jonkun henkilön menneisyydestä on paljastumassa jotakin hyvin mielenkiintoista, ja kirjailija päättääkin siirtää huomion johonkin toiseen henkilöön. Poukkoileva kerronta ei kuitenkaan haittaa, sillä Selasi kertoo kaiken taiten, äänellä, jonka lukija uskoo.

Romaanin yksi suuri teema on siirtolaisen kuulumattomuuden ja toiseuden tunne, josta ei pääse pakoon edes alkukodissa Afrikassa. Sain perhettäkin kuvaa se, että he yrittävät pärjätä ja olla aian vain parempia, mutta mikään ei tunnu riittävän. He ikään kuin suorittavat siirtolaisen menestynyttä elämää, mutta sisältä perhe on ontto, eikä kotitalokaan tunnu kodilta, vaan on pelkkä talo.

Selasin kirja on täynnä suuria tunteita: surua, vihaa, häpeää, kateutta. Varmaan jokainen henkilö itkee jossakin kohtaa kirjaa, osa useamminkin kuin kerran. Selasi kuvaa näitä suuria tunteitakin uskottavasti, eikä minua tunteiden isous ja määrä haitanneet. Eräs pysäyttävimmistä kohdista romaanissa minulle on se, jossa Selasi kuvaa Sadien kautta ihmisen omien tunteiden dominoivuutta: ”Sadie kuiskaa sanat kiihkeästi ja vailla myötätunnon häivääkään, sen omistushalun vallassa, jota ihminen tuntee omaa kärsimystään kohtaan – ja inttää vihaisena, että tämä kärsimys on ainutlaatuista sekä luonteeltaan, syvyydeltään että kestoltaan.” Niinhän se on, että omat murheet tuntuvat aina suurimmilta, ja omasta kärsimyksestä on vaikea päästää irti ja antaa anteeksi.