Ghana ikuisesti

Taiye Selasin Ghana ikuisesti kertoo särkyneestä perheestä kauniisti ja todenmakuisesti, pomppien ajassa, henkilöissä ja näkökulmissa. Minulla kesti jonkin aikaa päästä romaaniin mukaan, mutta kuten Hesarinkin arvostelussa todettiin, romaani taivuttaa lukijan hitaasti puolelleen ja näin kävi minunkin kohdallani.

Kirja kertoo Kweku Saista, joka on kotoisin köyhistä oloista Ghanasta, mutta ponnistelee lukemaan lääketiedettä Amerikkaan. Siellä Kweku tapaa nigerialaisen Folan, jonka kanssa menee naimisiin. Pari saa neljä lasta: Olun, joka on kuin isänsä kopio, taiteellisen Kehinden, kuvankauniin Taiwon ja tunteellisen Sadien.

Kwekusta tulee loistava kirurgi, mutta eräänä päivänä pomonsa käskystä hän suorittaa umpilisäkkeenpoiston, joka on tuomittu epäonnistumaan, koska leikkaus tehdään liian myöhään. Kweku suorittaa operaation kaikesta huolimatta virheettömästi. Potilas kuitenkin kuolee, omaiset haluavat syyllisen, ja tummaihoinen Kweku on sopiva syntipukki. Niinpä Kweku sairaalan johdon sanoin saa mennä.

Tätä häpeää Kweku ei kestä, vaan jättää perheensä ja muuttaa takaisin Ghanaan. Hän rakennuttaa uuden talon, jonka rappusille hän sitten menehtyy sydänkohtaukseen. Tieto Kwekun kuolemasta saavuttaa aikuiset lapset ja entisen vaimon yksitellen. He kokoavat omat painolastinsa ja suuntaavat kohti Ghanaa ja samalla toisiaan.

Romaani ei ole rakenteeltaan mitenkään suoraviivainen, vaan Selasin kerrontaa loikkii ympäriinsä ja Kwekukin kuolee heti ensi lehdillä. Menneisyyden tapahtumia Selasi paljastaa vähitellen ja keskeyttää mielivaltaisesti kerronnan silloin kun lystää. Tämä kyllä koukuttaa, kun jonkun henkilön menneisyydestä on paljastumassa jotakin hyvin mielenkiintoista, ja kirjailija päättääkin siirtää huomion johonkin toiseen henkilöön. Poukkoileva kerronta ei kuitenkaan haittaa, sillä Selasi kertoo kaiken taiten, äänellä, jonka lukija uskoo.

Romaanin yksi suuri teema on siirtolaisen kuulumattomuuden ja toiseuden tunne, josta ei pääse pakoon edes alkukodissa Afrikassa. Sain perhettäkin kuvaa se, että he yrittävät pärjätä ja olla aian vain parempia, mutta mikään ei tunnu riittävän. He ikään kuin suorittavat siirtolaisen menestynyttä elämää, mutta sisältä perhe on ontto, eikä kotitalokaan tunnu kodilta, vaan on pelkkä talo.

Selasin kirja on täynnä suuria tunteita: surua, vihaa, häpeää, kateutta. Varmaan jokainen henkilö itkee jossakin kohtaa kirjaa, osa useamminkin kuin kerran. Selasi kuvaa näitä suuria tunteitakin uskottavasti, eikä minua tunteiden isous ja määrä haitanneet. Eräs pysäyttävimmistä kohdista romaanissa minulle on se, jossa Selasi kuvaa Sadien kautta ihmisen omien tunteiden dominoivuutta: ”Sadie kuiskaa sanat kiihkeästi ja vailla myötätunnon häivääkään, sen omistushalun vallassa, jota ihminen tuntee omaa kärsimystään kohtaan – ja inttää vihaisena, että tämä kärsimys on ainutlaatuista sekä luonteeltaan, syvyydeltään että kestoltaan.” Niinhän se on, että omat murheet tuntuvat aina suurimmilta, ja omasta kärsimyksestä on vaikea päästää irti ja antaa anteeksi.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s