Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. osa

Odotin kovasti Jonas Gardellin trilogian toista osaa, sillä ensimmäinen teki minuun suuren vaikutuksen. Ensimmäinen osa keskittyi vasta löydettyyn rakkauteen ja rakkauden ja hyväksynnän kaipuuseen. Toinen osa on synkempi, nimikin on Sairaus, vasta löydetty HI-virus, joka tekee tuhoaan homoyhteisössä. Suureen osaan nousevat myös suvaitsevaisuus ja ennakkoluulot uuden homorutoksikin sanotun taudin edessä.

Ihan samanlaista liikutusta ja vaikutusta en kokenut tämän osan kohdalla. En ole varma, mistä se johtui, mutta luulenpa, että syitä on monia. Ensinnäkin trilogian toinen osa on aina hankala: siitä on vaikea kirjoittaa yhtä vahva kuin avausosasta, mutta lankoja ei kuitenkaan voi vielä sitoa yhteen. Toiseksi aihe on niin synkkä, että se kauhistuttaa, ja ehkäpä sitä jollain tasolla tuli suojeltua itseään. Sain ainakin itseni kiinni ajattelemasta useampaankin kertaan, että kunpa tämä ei olisi totta, kunpa henkilöt eivät kuolisikaan.

Koossa on kuitenkin sama porukka kuin ensimmäisessäkin osassa: Paul, Lars-Åke, Seppo, Reine, Bengt sekä Rasmus ja Benjamin. He muodostavat eräänlaisen perheen, mutta kaupunkiin saapunut uusi tauti tulee heidän väliinsä. Monet heistä saavat tartunnan, mikä vaikuttaa heidän välisiin suhteisiinsä. Koska kukaan ei tarkkaan tiedä, miten tauti tarttuu, koskettaminenkin pelottaa, saati sitten oluttuopin jakaminen.

IMG_4361

Vaikka aihe on synkkä, kerronta on kuitenkin kaunista, pienieleistä, mutta silti suuria tunteita tavoittavaa. Tyyli ei enää saavuta sellaista paloa kuin ensimmäisessä osassa, varmaankin siksi, että sairaus kauhistuttaa ja luo kaiken ylle suuren varjon. Ei vimma silti ole kokonaan kadonnut, vaan esimerkiksi ennen teatteriesityksen alkua puhutaan suureen ääneen ja häpeilemättä.

Sairaus tuntuu olevan tämän osan päähenkilö, mutta kiinnostavan lisän juoneen tuo Benjaminin tuskailu vakaumuksensa ja seksuaalisen identiteettinsä välillä. Vasta kun on oikeastaan jo liian myöhäistä, uskaltautuu Benjamin kertomaan perheelleen, millainen hän oikeasti on, vaikka se tarkoittaakin sitä, ettei perhe enää pidä häneen mitään yhteyttä. Toinen kiinnostava lisä juoneen on kerronta siitä, miten julkisuudessa uudesta, homoihin tarttuvasta taudista, puhuttiin. Reaktiot menivät kyllä ääripäihin, ja on jännä huomata, miten itse suhtautuu 80-90-luvun uutisointiin. Minua hävetti ja ärsytti kirjassa kuvattu vainoava suhtautuminen, mutta tässä tapauksessa tieto ei ole lisännyt tuskaa, vaan voi todeta, että tiedämme nyt niin paljon enemmän HI-viruksesta ja aidsista, eikä sairaus enää ole kuolemantuomio, toisin kuin tuolloin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s