Kirjamessut 2014

Vaikka kirjamessuviikko oli kalenterissani hurjan täynnä. merkintä messuista oli ilmestynyt kalenteriini melkeinpä ensimmäisenä eli sitä en kyllä mitenkään olisi voinut ohittaa. Viime vuonna kävin messuilla kaikkina neljänä päivänä. Tänä vuonna oli pakko nipistää yksi päivä pois ja pyhittää se vielä gradun viimeistelylle. Nautin kuitenkin messuista kolmena päivänä, joten kokoaikalippu oli kannattava hankinta.

Viime vuoteen verrattuna ohjelma ei herättänyt yhtä suurta kiinnostusta. Parasta antia kuitenkin olivat ohjelma ja haastattelut. Vaikka teinkin tänä vuonna yllättävän monta löytöä, kustantajien ja kirjakauppojen ständit eivät ole lemppareitani. Tungos ahdistaa ja viihdynkin paremmin lavoilla, joilla on yllättävän väljää, jos vertaa kaupallisiin messuosastoihin.

IMG_4613

Tämän vuoden kirjamessujen ehdoton kohokohta oli Umayya Abu-Hannan haastattelu hänen uudesta kirjastaan Alienin silmin. Haastattelun kuunneltuani minulle tuli vahva tarve saada kirja omakseni. Kun haastattelija vielä kertoi kirjailijan itse signeeraavan teostaan kustantajan pisteellä, painelin sinne niin suoraa tietä kuin vain löysin (okei, eksyin matkalla pari kertaa), ja ehdin kuin ehdinkin saada signeerauksen omaan kappaleeseeni.

Hyvin mieleeni jäivät myös Timo Parvelan lukemat sadut Maukasta ja Väykästä lasten tarinateltassa, Juha Itkosen fiksut pohdinnat uusimmasta kirjastaan Ajo, Roman Schatzin huumori ja lämpö, Anna Kortelaisen kunnioittavat luonnehdinnat Antti Niemisestä, josta hän on kirjoittanut elämäkerran ja Paolo Giordanon haastattelu Aleksis Kivi -lavalla. Seurasin myös muutamaa haastattelua, jotka käytiin osaksi ruotsin kielelllä, ja oli ilo huomata, että vaikka suullinen kielitaitoni on totaalisen ruosteessa, ymmärsin ruotsinkielistä puhetta kuitenkin hyvin.

Mainokset

Tulvaniitty

Jipii, nyt on gradu palautettu! Hiljaiselo johtui siis intensiivisestä loppuviilailusta ja viikon sijaisuuden yhdistelmästä. Jhumpa Lahirin Tulvaniitty oli loppurutistuksessa iltalukemisena, eikä Lahiri petäänyt taaskaan. Tulvaniitty on sukutarina, irrallisuuden ja yksinäisyyden kuvaus, kertomus siitä, miten menneisyys vaikuttaa tulevaan. Siinä kysytään, kumpi on tuskallisempaa: lähteminen vai jääminen.

Tulvaniitty kertoo veljeksistä Subhashista ja Udayanista, jotka ovat läheisiä, vaikka hyvin erilaisia. Vuodet vievät kuitenkin veljekset erilleen, kun Subhash muuttaa Yhdysvaltoihin ja Udayan liittyy naksaliitteihin, intialaiseen kommunistiseen liikkeeseen. Kun Subhash saa tietää, mitä hänen veljelleen on tapahtunut heidän kotinsa läheisellä tulvaniityllä, hän palaa Intiaan ja yrittää parantaa haavat, joita veli on hänen ulkomailla ollessaan aiheuttanut.

IMG_4604

Lahiri kuvaa jälleen hienosti ulkopuolisuuden, toiseuden ja vierauden tunteita. Hän on henkilöilleen lempeä ja ymmärtäväinen, mutta ei unohda kertoa heidän vajavaisuuksistaan. Vaikka minulle muodostui lempihenkilöitä, en voinut olla välittämättä niistä omasta mielestäni vähemmän miellyttävimmistäkään, sillä kirjailija sai minut ymmärtämään heitä ja heidän tekojaan. Lahiri on lisäksi mahdottoman taitava kuvaamaan aikaa: hän pystyy kuvaamaan kronologiaa, joka yltää ajassa eteen- ja taaksepäin ja kykenee tiivistämään kokonaiset ihmiselämät lyhyeen kappaleeseen. Sitä on hienoa lukea.

Ei minulla ole Tulvaniitystä mitään moitittavaa. Se on romaani, joka liikuttaa, havahduttaa, surettaa, mutta antaa kuitenkin toivoa ja lohduttaa. Elämä on kokonainen ihan kaikkineen.

Jäinen pelko

En ole pitkään aikaan lukenut dekkareita, mutta kun Pasilan kirjastosta löytyi pitkä rivi Temperance Brennan -dekkareita, päätin, että on taas dekkareiden aika. Pakko myöntää, että jäin kaipaamaan kaunista, huoliteltua kieltä ja sanataidetta, jota romaanit parhaimmillaan ovat, mutta tarina piti otteessaan. Kiinnostusta ei vähentänyt se, että suosikkeihini kuuluva tv-sarja Bones on tehty Reichsin kirjasarjan pohjalta.

Jäinen pelko on dekkariksi ihan hyvä, mutta jotenkin olen mieltynyt enemmän Karin Fossumin kaltaisiin kirjoittajiin, jotka eivät mässäile väkivallalla ja joiden kirjoissa ei tapahdu ihan kamalalsti koko ajan. Jäisen pelon tapahtumapaikka on Montreal, jossa riehuu kammottava sarjamurhaaja. Myös Temeprance itse on vaarassa useamman kerran.

IMG_4582

Jos dekkarin hyvyyttä mitataan sillä, että pelottaa, Jäinen pelko on hyvä dekkari. Kyllä pelotti, välillä niin paljon, että valojen sammuttaminen ja nukkuminen tuntuivat mahdottomilta ajatuksilta. Pidin siitä, että Kanadan kaksikielinen ympäristö tuli hyvin esiin, mutta sitä en ymmärtänyt, miksi sankarin täytyy aina itse joutua vaaraan. Toivottavasti niin ei käy joka kirjassa, sillä silloin uskottavuus kyllä kärsii. Kävin kuitenkin jo lainaamassa sarjan kaksi seuraavaa osaa, joten jollain tasolla kerronta ja hahmot kolahtivat.

Jännää oli myös huomata, miten Temperance Brennanin hahmoa on muutettu tv-sarjaa varten. Kirjassa Temperance on äiti, asumuserossa, eikä enää kovin nuori. Sarjassa Temperance on kaunis kaikkitietävä nero ja sosiaalisesti lahjaton, jolla on takanaan hyvin rankka lapsuus. Kaipa televisioon haluttiin enemmän särmää ja karikatyyrisempi hahmo kuin kirjan päähenkilöksi.

 

Enkelten verta

Johanna Sinisalo Enkelten verta on ilmestynyt vuonna 2011, mutta se sattu silmääni kirjaston hyllyssä vasta nyt. Kirja kertoo 2010-luvun jälkipuoliskosta, jolla kärsitään laajoista ja tuhoisista mehiläisten joukkokatoamisista erityisesti Yhdysvalloissa. Samaan aikaan Suomessa mehiläishoitaja Orvo, jonka elämä on keskittynyt kahteen pisteeseen: mehiläisiin ja poikaansa Eeroon, löytää tarhastaan tyhjän mehiläispesän. Orvon elämän perustukset romahtavat, ja hän joutuu huomaamaan, kuinka vähän hän on poikaansa tuntenut. Enempää en halua paljastaa, sillä silloin lukemisesta menee maku. Kannattaa ehdottomasti lukea itse, sillä Enkelten verta on taattua Sinisaloa.

IMG_4581

Sinisalo yhdistelee jälleen mestarillisesti tekstilajeja, käyttää hiottua kieltä, osoittaa huikeaa mielikuvitusta ja myyttien hyödyntämisen taitoa, mutta huomaa nykyelostamme sellaisia piirteitä, joita suurin osa ei edes vielä tajua kyseenalaistaa. Teemat ovat samoin Sinisalon tuotannosta tuttuja: ihmisen luonto- ja eläinsuhde, eläinten kohtelu ja hyödyn maksimointi. Tutussa ei ole mitään vikaa, mutta jostain syystä tämä kirja ei sytyttänyt minua samalla tavalla kuin esimerkiksi Ennen päivänlaskua ei voi, Linnunaivot tai Auringon ydin.En oikein osaa sanoa miksi, mutta ei silti kannata kuvitella, että Enkelten verta olisi huono. Ei se ole. Ehkä syynä ovat mehiläiset, jotka eivät kuulu lempiotuksiini. Kirjan perusteella niiden kuitenkin olisi syytä nousta arvostusasteikossani.

Voittamaton

Chris Cleaven aikaisempi tuotanto on ollut mieleeni, eikä Voittamaton tehnyt tähän poikkeusta. Voittamaton vie lukijan kilpapyöräilyn ja – urheilun maailmaan maailmaan, joka minulle ainakin on vieras, eikä herätä sen suurempia intohimoja. On taitavan kirjoittajan merkki, että saa lukijan innostumaan aiheesta, joka ei sen kummemmin kiinnosta.

Kirjan päähenkilöt ovat Kate ja Zoe, jotka ovat pyöräilijöinä toistensa pahimmat kilpakumppanit, mutta myös ystäviä, joiden suhde ei ole ihan helppo. Molemmat naiset ovat tehneet elämässään vaikeita valintoja, ja kummankin mielessä elää yhä unelma olympiavoitosta. Kate kamppailee miehensä kanssa 8-vuotiaan Sophie-tyttärensä syövän pahenemista vastaan, kun taas Zoe elää riskialttiisti ja yrittää selättää skandaalin toisensa perään. Molemmat naiset valmistautuvat Lontoon olympialaisiin, mutta kun sääntöjä muutetaan niin, että vain toinen voi osallistua, alkaa naisten viimeinen taistelu.

IMG_4577

Voittamaton kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, vanhemmuudesta ja elämän mahdottomista valinnoista, sanotaan kirjan takakannessa. Tämä pitää minusta hyvin paikkansa, mutta itselleni tärkeimmäksi teemaksi nousivat valinnat. Ajattelin monessa kohtaa, miten mahdottomia valintoja päähenkilöt joutuvat ja olivat joutuneet tekemään, ja miten kauaskantoisia seurauksia noilla valinnoilla oli ja tulee olemaan.

Pidin myös kirjan rakenteesta, jossa eri henkilöt pääsivät vuorollaan kertomaan tapahtumista niin kirjan nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin. Rakenne toimii ja henkilöt ovat aidon uskottavia. Cleave kuvaa lisäksi hienosti urheilusuorituksen fyysisiä tuntemuksia ja kilpailemisen psykologiaa, sitä melkoista itsekkyyttä, jota voittamiseen vaaditaan.

Galtbystä länteen

Minulla on pitänyt kiirettä gradua kirjoittaessa, mutta koska olen ollut ahkera, näyttää siltä, että pian tuo iso tutkielmamörkö on ihan oikeasti valmis. Oman aikansa ovat ottaneet myös syksyn opinnot. Olen kuitenkin iltaisin lueskellut, mutta luetuista kirjoista kirjoittaminen on vain jäänyt.

Viime viikonloppuna sain luettua Leena Parkkisen Galtbystä länteen, joka osoittautui koukuttavaksi lukukokemukseksi. Alkuasetelma on yllätyksellinen, ja kirjailija sai minut mukaansa heti alkulehdiltä lähtien. Tarinassa on mukana sekä menneisyyden tapahtumia että nykyajan ongelmia. Karen, iäkäs nainen palaa selvittämään vanhaa murhaa, josta aikanaan syytettiin hänen veljeään. Monen mutkan kautta hänen mukaansa Fetknoppenin saarelle lähtee myös iranilaistaustainen Azar, jonka oma henkilökohtainen elämä on melkoisen solmussa. Ei ihan heti uskoisi, että nämä kaksi muodostaisivat uskottavan päähenkilökaksikon, mutta näin vain on.

IMG_4573

Päähenkilövalinnoillaan Parkkinen pystyy nostamaan esiin sekä vanhoja että uudempia tapahtumia. Kirjoitustyyli on koukuttava ja hyppii ajassa, mutta rakenne ei tee kirjasta vaikeasti seurattavaa. Juuri kun on saanut tietää tai on saamaisillaan tietää jotakin hyvin oleellista, kertoja tai aika vaihtuu. Kirjaa olikin hankala laskea käsistään. Takakannessa kirjaa kuvataan romaaniksi sisaruudesta ja menettämisestä, mikä mielestäni kuvaa sen teemoja hyvin. Jos kaipaa kiinnostavaa ja vähän salaperäistä tarinaa, hieman menneisyyden nostalgiaa ja rippusen nykyajan haasteita vetävästi ja huolella kirjoitetussa paketissa, Galtbystä länteen on oiva valinta.