Lasteni tarina

Essi Kummun Lasteni tarina kertoo nimensä mukaan Kummun lasten varhaisista vaiheista. Heidän lapsuutensa ei kuitenkaan ole ihan tavallinen, vaan lapset ovat syntyneet keskosina. Keskosuus oli vanhemmille melkoinen shokki, ja Kummulta meni vuosia, ennen kuin hän pystyi puhumaan lastensa vauva-ajasta ja kirjoittamaan heidän tarinansa ja samalla omansa.

Lasteni tarina on hyvin henkilökohtainen, ja kirjan nimi viittaa lapsiin, mutta pääasiassa Kummu purkaa ja erittelee omia tuntojaan keskoslasten äitinä. Aluksi hän ei ole uskoa, että lapset eivät enää ole hänen sisällään. Sairaala-arkeen tottuu, mutta koska se on niin rankkaa, Kummu ajattelee lapsia sairaalan omina, ei omina lapsinaan. Kaksosten syntyminen keskosina laukaisee Kummussa stressireaktion, jota hän pystyy käsittelemään vasta paljon myöhemmin, sillä tuossa tilanteessa on vain kestettävä, niin kuin opetettu on.

IMG_4629

Kummu kirjoittaa lastensa lapsuuden lisäksi siitä, miten hänen perheessään vaikenemisen kulttuuri on ollut vallalla jo monen sukupolven ajan. Hankalia tunteita ei ole saanut ilmaista, eikä niistä ole puhuttu, vaan ikävät tunteet on vaiennettu pullalla tai nipistetty suu kiinni ja vain kestetty. Kummu kertoo kirjassaan siitä, miten hän pikkuhiljaa tajusi vaikenemisen kulttuurin olevan syy siihen, että hän reagoi lastensa keskosuuteen niin rajusti. Hän onkin vahvasti puhumisen puolella ja haluaa katkaista vaikenemisen kulttuurin kierteen.

Kummun kirja on todella raskasta luettavaa, eikä valonpilkahduksia juuri näy. Kummu itse on sitä mieltä, että kirjoittaminen on terapiaa. Itse en ole ihan varma, onko kaikkein henkilökohtaisimpia tekstejä aina syytä julkaista. En ole sitä mieltä, että tätä kirjaa ei olisi pitänyt julkaista, mutta tietystä etäännyttämisestä ja toiston vähentämisestä teksti olisi kiteytynyt ja kielestäkin olisi voinut nauttia enemmän. Nyt minua jäi häiritsemään esimerkiksi se, miten Kummu kirjoittaa moneen kertaan sijaitsevansa jossakin paikassa. Ehkä tarkoitus oli kuitenkin nimenomaan kuvata koettua kauhua ja kamaluutta juuri sellaisenaan, ja siinä Kummu kyllä onnistuu. Lukijalle kirja on kuitenkin rankka, vaikka aihe on hyvin tärkeä.

Mainokset

Yhtä matkaa

Tämä vuoden pimein aika yhdistettynä opiskelukiireisiin vaatii kevyempää lukemista. Tähän haasteeseen vastasi David Nichollsin Yhtä matkaa. Se kertoo Douglasista, 54-vuotiaasta biokemististä, joka on lähdössä perheensä kanssa matkalle Eurooppaan. Matkan on tarkoitus olla viimeinen yhteinen matka, ennen kuin Douglasin ja hänen vaimonsa Connien poika Albie muuttaa omilleen. Matkalle on muitakin odotuksia, jotka eivät ole ihan sieltä pienimmästä päästä.

Heti kirjan alussa lukijalle paljastetaan, kuinka paljon Douglasilla on pelissä: hän toivoo matkan pelastavan hänen avioliittonsa, ja pikku hiljaa paljastuu, että hän toivoo sen korjaavan myös hänen ja Albien isä-poika -suhteen. Kirjassa seurataan sekä perheen yhteistä Euroopan matkaa että Douglasin ja Connien elämän aiempia yhteisiä vaiheita. Näin mennyt toimii nykyisyyden selittäjänä.

IMG_4626

Kirjan rakenne on vähän sirpaleinen. Kirja on jaettu osiin, joiden nimet johtuvat siitä maasta, missä kulloinkin perhe matkustaa. Näissä osioissa nykyisyyttä ja menneisyyttä kuvaavat katkelmat vuorottelevat. Minulla kesti hetken aikaa tottua rakenteeseen, mutta kyllä se toimii. Aika elokuvallinen rakenne toki on, ehkäpä tästäkin teoksesta on luvassa elokuva niin kuin kirjailijan aiemmasta teoksesta Sinä päivänä.

Yhtä matkaa ei ehkä yritä olla mitenkään erityisen syvällinen tai kaunokirjallisesti hirvittävän kunnianhimoinen, mutta Nicholls onnistuu kyllä kuvaamaan perhe-elämän kiemuroita uskottavasti ja tarkkanäköisesti. Lisäksi hän onnistui koskettamaan minua. Erityisesti loppu oli mieleeni, vaikka kirjan keskivaiheilla minusta välillä tuntui, että Douglasia ei ymmärrä kukaan.

Kaikki oikein

Harmaa ja kolea syksy alkaa opiskelukiireiden ohella syödä naista. Onneksi kirjojen avulla pääsee välillä pakoon kaamosta ja oman elämän kommervenkkejä. Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein sopii tähän hommaan erityisen hyvin. Se on rakenteeltaan selkeä (ei mitään aikatasokikkailuja tai vastaavaa), kieleltään rikas ja ilahduttava ja juoneltaan reippaasti etenevä kokonaisuus.

IMG_4624

Kirjassa ikänsä kituuttanut Eevi ja hänen aviomiehensä Kari voittavat lotossa seitsemän miljoonaa. Heidän elämänsä muuttuu kertaheitolla, eivätkä kaikki muutokset ole mieluisia: ystävien ja sukulaisten suhtautuminen muuttuu, ilmenee yllättäviä pelkotiloja rahojen yhtäkkisestä katoamisesta ja avioliittokin rakoilee. Suuren summan voittaminen tuo toki mukanaan myös ihanaa luksusta ja huolettomuutta.

Kaikki oikein on Anna-Leena Härkösen taattua laatua, ja erityismaininta hänelle on annettava elävistä kielikuvista ja osuvista ilmauksista. Eevi päästelee suustaan hulvattomia, mutta samalla maaliinsa täydellisesti osuvia juttuja, että kirjaa lukee jo siitä ilosta. Minulle jäi erityisen hyvin mieleen kohta, jossa Eevi kuvailee työtoveriaan: ”Näytti intiaaniprinsessalta ja käyttäytyi kuin maamyyrä.”

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei ole mikään turha ukko, vaan rehti suomalainen mies, joka ei valita turhista. Mielipiteitä hänellä kyllä riittää, eikä hän arkaile tuoda niitä julki. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on neljäs Mielensäpahoittajasta kertova kirja, ja vaikuttaa siltä, että sarja jää nyt tähän. Suosion huipulla onkin hyvä lopettaa.

Tässä osassa Mielensäpahoittaja valmistelee omia hautajaisiaan, ja yrittää muutenkin saada elämänsä järjestykseen sitä varten, että hänestä aika jättää, sillä kukapa muukaan sen tekisi paremmin kuin hän itse. Tämän prosessin aikana Mielensäpahoittaja muistelee myös menneitä, ja lukija saa tietää melko paljon hänen aikaisemmista vaiheistaan. Yksi koskettavimmista ilmi tulleista asioista on emännän kirjoittamat kirjeet omalle jörrikälleen.

IMG_4623

Vanhoista ihmisistä saa helposti sen kuvan, että he ovat jääneet ihannoimaan entisiä aikoja, mutta Mielensäpahoittaja on vahvasti kiinni myös nykyelossa. Hän ei välitä siitä kaikilta osin, mutta hän kyllä ymmärtää siitä paljon. Lisäksi hänellä on perspektiiviä pohtia, mitkä asiat ovat muuttuneet paremmiksi ja mitkä ehkä huonontuneet. Mielensäpahoittajan suusta tulee kritiikkiä niin sähköistynytttä yhteiskuntaa kuin miesten tunteiden osoittamista kohtaan.

Mielensäpahoittaja on vanha jäärä, mutta hän on elänyt jo niin kauan, että tajuaa, että olisi itsekin voinut tehdä jotakin toisin. Hän katuu sitä, ettei huomioinut vaimoaan paremmin. Hänen ajattelunsa muuttuu kirjan edetessä, kun hän törmää sivistyneeseen lättähattuun ja vierailee naapurinsa Kolehmaisen ja tämän thaimaalaisen vaimon ja pojan luona.

Kaipa minussakin on vähän Mielensäpahoittajaa, sillä lukukokemus oli mainio. Mielensäpahoittajassa on muitakin tasoja, vaikka päällimmäisenä kuuleekin vain marmattavan suomalaisukon jorinoita siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Voi maamme, Suomi

Roman Schatz, jonka sujuvaa suomen kieltä ja hauskoja juttuja kävin kuuntelemassa kirjamessuillakin, on Suomen tunnetuin saksalainen. Häneltä saadaan aina pisteliäs, sarkastinen, mutta myös aito huomio lähes mihin tahansa Suomeen liittyvään kysymykseen. Luulisi Schatzin olevan kyllästynyt puhumaan Suomesta, mutta kiltisti hän aina kuitenkin kommentoi ja taas häneltä on ilmestynyt Suomea käsittelevä tekstikokoelma. Roman Schatzin tyyli on valloittava, ja hänen suomen kielensä on todella hyvää.

IMG_4622

Voi maamme, Suomi on kokoelma lyhyitä kirjoituksia suomalaisista tavoista, piirteistä ja omituisuuksistakin. Osansa Schatzin käsitteyssä saavat esimerkiksi suomalaisten suhtautuminen alkoholiin, sisuun, suomalainen sotamenestys, suomalainen kommunikointi, suhtautuminen vähemmistöihin. Esitteleepä Schatz myös suomalaisia kuuluisia henkilöitä omintakeiseen tapaansa.

Koska Schatz ei ole syntyjään suomalainen, hän osaa kyseenalaistaa sellaisia asioita, joita kantaväestö ei välttämättä edes tajuaisi kyseenalaistaa. Se tekee hyvää, vaikka on välillä tuskallistakin. En minäkään ole ylpeä kaikesta siitä, mitä Suomessa tapahtuu. Scatz kuitenkin kirjoittaa niin nasevasti ja pilke silmäkulmassa, ettei suuttumukselle ole tilaa. Päinvastoin, huomasin hymyileväni itsekseni esimerkiksi bussissa kirjaa lukiessani, koska Schatzin huomiot ovat niin osuvia. Hän tosiaan tietää, mistä kirjoittaa, mutta kuvaa tapahtumat niin, että pakostakin alkaa naurattaa, kun huomaa, miten koomiselta jokin tilanne ulkopuolisen silmin näyttääkään.

Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen

Jonas Gardellin romaanien jälkeen oli jotenkin osuvaa lukea tietokirja aidsista suomalaisperspektiivistä. Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirja kertoo HI-viruksen yhteiskunnallisesta ja lääketieteellisestä historiasta, ja siinä kuvataan myös taudin vaikutuksia henkilökohtaiseen elämään. Kirjan ehdottomina vahvuuksina ovat helppolukuisuus ja laaja-alaisuus. Kieli on hyvää, sujuvaa ja täsmällistä. HI-virukseen liittyvistä asioista kerrotaan monelta kantilta, mutta jos mielii todella syvällistä tietoa esimerkiksi lääketieteellisestä puolesta, pitää etsiä tietoa muualtakin. Minulle kirjan tarjoama tieto oli kuitenkin riittävää.

IMG_4621

Nikkasen ja Järven kirja ei sisällä pelkkää kuivaa faktaa, vaan se on kirjoitettu vetävästi ja ääneen pääsevät myös aikalaiset. Heidän muistonsa koskevat muun muassa järjestäytymistä, tiedottamista, ammattilaisten yhteistyötä ja lääkkeiden ja hoitojen kehitystyötä, mutta lisäksi myös tunteita: kuoleman ja menettämisen pelkoa, salailun raskautta ja surua. Karanteeni on päässyt myös Tieto Finlandia -palkintoehdokkaaksi, mitä en ihmettele yhtään, sillä tämä on ansiokas tietoteos, joka on tarpeeksi yleistajuinen.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa 3: Kuolema

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on nyt luettu kokonaisuudessaan. Jonas Gardellin piti olla kirjamessuilla kertomassa romaaneistaan, mutta hän oli joutunut perumaan tulonsa. Olisin tosi mielelläni kuunnellut hänen haastattelunsa. Kolmannessa osassa on nimensäkin perusteella paljon kuolemaa. HIV on tuossa vaiheessa iskenyt moneen, näivettänyt heidän kehonsa ja taudissa ollaan vaiheessa, jossa kuolema on alati läsnä. Jos tautia ei itsellä ole, takuuvarmasti tuttavapiiristä löytyy joku tartunnan saanut. Niinpä sairaus koskettaa koko yhteisöä.

Kolmannessa osassa totta kai kerrotaan Rasmuksen ja Benjaminin tarina loppuun, mutta raotetaan myös Bengtin, Paulin, Sepon ja Lars-Åken elämäntarinoita. Syksyllä katsoin Yle areenasta kolmiosaisen sarjan, joka on tehty Gardellin kirjojen pohjalta. Siinä Benjaminin ja Rasmuksen suhde oli luonnollisesti keskiössä. Kirjassa päästiin muidenkin tarinoissa syvemmälle, mistä pidin kovasti.

IMG_4614

Kuolemassa Gardell kuvaa tarkasti myös päähenkilöiden läheisten suhtautumista HIViin, aidsiin ja homouteen. Monet valitsevat homoudestaan ja aidsiin sairastumisestaan kertomatta jättämisen perheilleen. Tämä aiheuttaa paljon tuskaa ja tukalia tilanteita. Helppoa ei ole myöskään niillä, jotka ovat kertoneet seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sairastumisestaan. Esimerkiksi Rasmuksen vanhemmat yrittävät poikansa eläessä suhtautua tämän parisuhteeseen edes jotenkin luontevasti, mutta kun Rasmus kuolee, Benjaminia ei enää heille ole. Gardell kuitenkin kuvaa vanhempien reaktioita ymmärtäen, mikä ei varmasti ole helppoa.

Gardellin kirjojen myötä minulle on valjennut, että lähihistoriassa on tapahtunut hurjasti sellaista, mistä minä en ole aavistanut oikeastaan mitään. Kun HIV levisi Eurooppaan, minä en ollut edes syntynyt. Kun sitä löytyi Suomesta, minä olin pieni taapero, jolla ei ollut aavistustakaan tuosta kauheasta taudista, jonka kanssa asiantuntijatkin olivat neuvottomia. Elinaikanani suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on lieventynyt huomattavasti ja vaikka aidsia ei vieläkään pystytä parantamaan, tartunta ei ole enää kuolemantuomio.