Juurihoito

Olen vasta tänä syksynä tajunnut, miten mainio Miika Nousiainen on. Juurihoito on hänen uusin romaaninsa, joka kertoo veljeksistä Esko ja Pekka Kirnuvaarasta, jotka saavat tietää toistensa olemassaolosta Pekan särkevän hampaan takia. Veljesten kohtaaminen alkaa kangerrellen, mutta pikkuhiljaa he tutustuvat ja lähtevät selvittämään isänsä kohtaloa. Tämä matka vie monen maan kautta Australiaan ja matkan varrella sisarusparvi kasvaa.

Pintapuolisesti Juurihoito kertoo aika uskomattoman tarinan sisarusten matkasta isänsä kohtalon selvittämiseksi. Tarinassa kuljetaan monen maan ja monien aika epäuskottavienkin käänteiden kautta kohti onnellista tai ainakin onnellisempaa loppua. Tämä on se pintapuoli, jota voisi halutessaan kuvata vähän kaheliksi, mutta Nousiainen onnistuu tekemään tarinasta yllättävän uskottavan kaikkine käänteineenkin. Pohjavireenä on kuitenkin isoja teemoja juurettomuudesta, rakkaudesta ja sen kaipuusta sekä uskaltamisesta. Nämä teemat tulevat esiin hahmojen käyttäytymisessä ja heidän kehityksessään, joka on kieltämättä nopeaa, mutta niinhän joissakin elämää mullistavissa tilanteissa usein on.

20161210_085030

Juurihoito on yllättävä sekoitus etsimistarinaa ja isoja teemoja, joita höystää vino huumori. Sitä on mukava lukea, se etenee vaivattomasti ja sopivasti mutkia oikoen. Jos on jotakin kritisoitava, niin sitä, että mukana on aineksia ihan tosi paljon: lopun aboriginaalien ahdingosta kertovat osiot tuntuivat ehkä välillä päälle liimatuilta. Ehkä kirjailija oli halunnut ne ehdottomasti mukaan. Toisaalta ne kyllä saivat minut ajattelemaan ja lopulta kyllä kytkeytyivät tarinaan ihan hyvin. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa myös Nousiaista, joka kertoi, että hän oli jo pitkään halunnut tuoda Australian mukaan kirjoihinsa. Tälle Juurihoidolle siis suositus, sille toiselle ei niinkään, vaikkei se minusta niin kamalaa ollut kuin aina väitetään.

 

Mainokset

Viimeiset polttarit

En ollut koskaan aiemmin oikeastaan edes kuullut Roope Lipastista, mutta satuin kirjamessuilla kulkemaan juuri sen lavan ohi, jossa Lipasti kertoi uudesta kirjastaan Viimeiset polttarit. Kirjailija vaikutti niin lupsakalta ja hauskalta, että pysähdyin kuuntelemaan ja siihen jäin koko haastattelun loppuun. Lipasti kertoi kirjasta ja omasta elämästään vapautuneesti. Mielenkiintoani lisäsi vielä kotoisa varsinaissuomalainen murre, joka tuo aina mieleeni lapsuuden ja saa iloiselle mielelle. Kun sitten kirjastossa näin Viimeiset polttarit, olihan se pakko lainata ja lukea.

Viimeiset polttarit kertoo miesporukasta, joka on jo kymmenen vuoden ajan viettänyt Tarmon polttareita kerran kesässä. Tämän vuoden polttarit ovat kuitenkin nyt viimeiset syystä, joka paljastuu kirjan tapahtumien aikana. Pidin kovasti Lipastin kerronnasta, joka etenee jouhevasti ja kikkailematta. Lipasti on taitava kuvaamaan pieniä suuria asioita todella osuvasti. Ei ollut kerta tai edes kaksi, kun pysähdyin jonkin virkkeen äärelle, kun se oli niin osuva. Tästä esimerkkinä muun muassa: ”Liikenne on ihan niin kuin elämä: jos ajaa aina vain etuajo-oikeutettua tietä, ei tarvitse tietää säännöistä. Ongelmat tulevat vasta, kun pitää kääntyä tai tie loppuu.”

20161210_085014

Viimeiset polttarit on teos, joka ensivilkaisulla vaikuttaa kevyeltä ja viihdyttävältä. Sitäkin se on, kun miehet keksivät hölmöjä tempauksia kuten ampiaispesän tuhoamisen liekinheittimellä ja käyvät varastamassa naapurilta perunoita. Pelkkää koohotusta se ei kuitenkaan ole, vaan Viimeiset polttarit käsittelee myös aika isoja kysymyksiä ja teemoja elämästä kuten syyllisyydestä, kateudesta ja elämän arvaamattomuudesta. Pidin kovasti Viimeisistä polttareista erityisesti tasapainoisen rakenteen vuoksi: välillä kevyempää ja höpsöä, välillä painavampaa ja raskaampaa kaikki höystettynä huumorilla.

Vuoden inhokit

Okei, vuosi ei ole ihan kokonaan vielä kulunut, mutta koska kirjahaaste on nyt suoritettu, uskon lukevani loppuvuonna vain itseäni miellyttävää kirjallisuutta. Siispä, sain päähäni kirjoittaa vuoden inhokeista, kirjoista, joihin en todellakaan halua enää palata.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät valikoitui kesän lukupiirikirjaksi jostain sattuman oikusta. Kirja on yli 500-sivuinen möhkäle, jonka henkilöt ovat pääosin ilkeitä ja ärsyttäviä ja juonenkäänteet epäuskottavia. Kieli on tavanomaista ja muistan, että minusta kaiken huippu oli, kun yksi henkilöistä alkoi kirjoittaa kirjaa ja kirjassa selostettiin pitkästi, mitä fiktiivisessä kirjassa oikein tapahtuu. Järkytys oli suuri, kun lukupiirissä tajusimme, että samojen henkilöiden tarinat jatkuvat monessa jatko-osassa, jotka ovat ihan yhtä paksuja. En vain voi käsittää, miksi Pancolin kirjat ovat niin suosittuja! Minusta tarina oli epäuskottava, henkilöt inhottavia ja kirja olisi kaivannut reilusti tiivistämistä.

Uzodinka Iweala: Ei kenenkään lapset ei ole huono kirja, mutta aika kamala se on. Aiheena on lapsisotilaat. Muistan, kuinka ahdistuneena luin kirjaa. Kirjan lukemista vaikeuttaa siinä käytettävä puhemainen kirjoitustyyli. Lisäksi tapahtumat ovat niin ahdistavia, että lukeminen oli hidasta. Onneksi lopussa oli pientä toivoa, mutta niin pientä, että pakostakin jäi miettimään, riittäisikö se pienen pojan liian karujen kokemusten rinnalla.

Kalle Lähde: Happotesti kertoo alkoholistista, joka ei todellakaan myönnä ongelmaansa alkoholin suhteen. Silti hänen elämänsä pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä, mistä saisi viinaa, onko olutta jääkaapissa ja mistä saisi rahaa viinaan. Happotesti on hyvin realistinen kuvaus siitä, millaista on riippuvaisen elämä. Kaipa se olisi voinut avata minulle syitä alkoholin koukuttavuuteen, mutta näin ei käynyt, sillä pähenkilö jäi minulle luotaantyötäväksi tyypiksi, joka viinanhimossaan on valmis valehtelemaan ja varastamaan. Lisäksi kirjassa kuvaillaan turhankin realistisesti, miten päähenkilö ei ehdi vessaan ja kakkaa housuihinsa, useamman kerran. Muutkin eritteet tulevat tutuiksi. Loppu oli niin ikään pettymys, sillä päähenkilö ei vain ottanut opikseen kokemuksistaan, vaikka oli jo menettänyt todella paljon, vaan jäi pohtimaan, mistä saisi viinaa. Kirjaa lukiessani minua ällötti, inhotti ja raivostutti. Kirjan kieli ei myöskään ollut erityisen tasokasta.

Ja ei, näistä kirjoista ei ole kuvia.