Vieraat

Sain odotella varausjonossa hyvän aikaa, ennen kuin sain luettavakseni Helmi Kekkosen Vieraat. Odotus todella kannatti! Vieraat imaisi minut mukaansa heti ensi sivuilta lähtien. Aluksi tunnelma on näennäisen kepeä: valmistaudutaan illalliselle, mutta taustalla on monta menetystä, surua ja rosoa, joista lukijalle aluksi vain vihjataan suluissa, sivulauseissa ja kuvatuissa eleissä.

Romaani on rakennettu taitavasti. Jokaisella henkilöllä on oma vuoronsa päästä ääneen, mutta pätkät eivät ole irrallisia, vaan ne paljastavat kyseisen henkilön lisäksi paljon henkilöiden välisistä suhteista ja menneisyydestä ja näin osaltaan selittävät tapahtumia. Kekkosen kieli on kaunista, toteavaa ja hän kykenee vangitsemaan sanoilla sellaisia oloja ja totuuksia, joihin voi samaistua. Romaanin episodimaisuus on todella onnistunut ratkaisu: kirja on sellainen kokonaisuus, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Lyhyiden pätkien aikana henkilöistä ja heidän menneisyydestään paljastuu seikkoja, jotka maalaavat kuvan kokonaisista ihmisistä. Usein novelleissa ja lyhyemmissä pätkissä on mielestäni ongelmana se, että lukijana haluaisi tietää vielä enemmän henkilöistä ja heidän motiiveistaan, mutta nyt minulle ei jäänyt sellaista tunnetta, vaan kaikkea on tarpeeksi. Henkilöt ovat kokonaisia, mutta liikaa ei myöskään selitetä.

Vieraat on sellainen kirja, joka luultavasti päätyy omaan kirjahyllyyni, koska uskon, että se kestää useamman lukukerran, vaikka tapahtumat olisivatkin tiedossa. Sen teemat vanhemmuudesta, risteyskohdassa olemisesta ja todellisuuden osoittautumisesta toisenlaiseksi kuin oli ajatellut pohdituttavat ja kestävät varmasti aikaa. Lisäksi tämän kirjan kansi on mielestäni ihan epätodellisen kaunis ja herkkä!

20170423_121828

Mainokset

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

En yleensä kauheasti välitä yhdenpäivänromaaneista. Jokin niissä vain tökkii: epäuskottava ajanjakso, liian kauas karkailevat ajatukset ja tapahtumat, epäuskottavuus, hienostelevuus, en tiedä tarkkaan, mikä noista, mutta en ole montaa yhdenpäivänromaania lukenut. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tekee kuitenkin poikkeuksen. Siinä keskiössä on teini-ikäinen surffaripoika Simon Limbres, joka makaa aivokuolleena sairaalassa. Hänen vanhempansa joutuvat pahimman mahdollisen keskellä päättämään, saako pojan elimiä käyttää elinten luovutukseen. Teos etenee hienovireisesti, tunti tunnilta, seuraten tapahtumia yhden vuorokauden ajan. Tuo päivä on kamalin mahdollinen Limbreseille, mutta samalla pojan kuolema luo toivoa monelle muulle.

20170401_074734

Maylis de Kerangal kirjoittaa kauniisti ja samaistuttavasti suurista tunteista, jotka pakahduttavat, joiden käsittelemiseen ei ole voinut harjoitella. Tapahtumia kuvataan monen henkilön näkökulmasta, mikä toimii hyvin. Jokainen henkilö on osallisena tuon päivän tapahtumissa ja jokaisesta lukija saa tietää myös jotakin varsin henkilökohtaista, ei välttämättä mitenkään elinten luovutukseen liittyvää. Kirjan takakannessa sanotaan, että romaani leikkaa tiensä syvälle ihmisyyden ytimeen, mikä on minusta varsin hyvin tiivistetty. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on syvästi inhimillinen teos, jonka keskiössä on sydän, elämän symboli monella tapaa. Pidin myös siitä, miten kaikki langat ikään kuin yhdistyvät lopussa, kun ”metsä valaistuu, sammalet sinertyvät, tikli laulaa ja suuri aalto ehtii rantaan digitaalisessa yössä”. Vaikuttava teos, joka on monet kirjallisuuspalkintonsa ansainnut. Suosittelen kovasti.