Vihan kadut

Toinen tämän kesän mieleenpainuvimmista kirjoista on tyystin erilainen kuin neurokirurgin elämäkerta. Ryan Gattisin Vihan kadut kertoo mellakoista Los Angelesissa vuonna 1992. En olisi varmaankaan koskaan tarttunut siihen ilman suositusta, mutta kyllä kannatti. Vihan kadut vei tyystin erilaiseen maailmaan, sellaisten henkilöiden todellisuuteen, johon minulla ei muuten olisi mitään mahdollisuuksia tai edes halua päästä ja jollakin kummalla tavalla se sai minut toivomaan ainakin osalle päähenkilöistä hyvää.

Kirja jakaantuu osiin: osia on niin monta kuin mellakat kestivät, en enää muista tarkkaan, oliko se kuusi vai seitsemän. Ääneen pääsevät niin jengiläiset, palomiehet, sairaanhoitaja, armeijan joukot kuin entinen jengiläinenkin. Rakenne on koukuttava. Tapahtumat etenevät koko ajan, mutta kertoja muuttuu. Varoituksen sanana kuitenkin, että väkivaltaa kirjassa on tosi paljon ja sitä kuvaillaan paikka paikoin inhottavan tarkasti. Tarinaa ei kuitenkaan voisi kertoa ilman sitä, sillä se kuuluu niin olennaisena osana henkilöiden elämään, että he eivät edes kyseenalaista väkivaltaa.

Minusta on tärkeää toisinaan lukea jotakin itselleen tosi vierasta. Vihan kadut on niin kaukana omasta elämästäni kuin olla ja voi ja juuri siksi se herätti niin paljon tunteita ja ajatuksia. Millaista olisikaan elää ympäristössä, jossa pitää koko ajan pelätä väkivaltaa? Millainen on ihminen, joka tappaa toisen ennen kuin tämä toinen ehtii tappaa? Mitä on täytynyt tapahtua, että millään yhteiskunnan asettamalla säännöllä ei ole mitään väliä, mutta jengin sääntöjä noudatetaan kuin lakia? Miten voi pystyä sellaiseen väkivaltaan, josta kirjassa kerrotaan? Vihan kadut ei anna näihin kysymyksiin suoria vastauksia, mutta rivien välistä voi lukea monenlaista toivottomuutta, tosin myös joitakin ulospääsyteitä.

20170626_203307

Myös meksikolais-amerikkalainen katukulttuuri, rasismi eri ryhmien välillä ja köyhyys tulevat selvästi esiin Vihan kaduissa. Kirjassa on paljon espanjankielisiä ilmauksia, joita henkilöt käyttävät. He syövät ruokia, joista en ollut kaikista kuullutkaan. Onneksi näihin ilmauksiin on myös suomennososa kirjan takana. Kulttuureja ei kuitenkaan ole vain yhtä, vaan myös samankielisten, mutta eri maasta tulleiden jännitteet ja erot tulevat selviksi. Vaikka yksi ryhmä kohtaa rasismia valtaväestön suunnalta, he eivät ole sen suvaitsevaisempia toisia, samankielisiä, mutta eri maasta lähtöisin olevia kohtaan.

Vihan kadut antaa pohdittavaa pitkäksi aikaa. Sen luettuaan tekee mieli etsiä tietoa vuoden 1992 tapahtumista Los Angelesissa. Sen luettuaan on ehkä jonkinlainen kalpea aavistus siitä, millaista jengielämä voi olla. Sen luettuaan tekee mieli tehdä jotakin maailman pahuudelle, eikä aseita halua nähdä edes kuvissa. Lukemansa jälkeen huomaa paradoksaalisesti, että on toivonut Payasan onnistuvan kostamaan veljensä murhan, vaikka se tarkoittaa lisää väkivaltaa ja tappamista. Ryan Gattis on onnistunut kirjoittamaan hahmoistaan todella aitoja ja samaistuttavia. Taitavaa, ei voi muuta sanoa.

 

Mainokset