Vihan kadut

Toinen tämän kesän mieleenpainuvimmista kirjoista on tyystin erilainen kuin neurokirurgin elämäkerta. Ryan Gattisin Vihan kadut kertoo mellakoista Los Angelesissa vuonna 1992. En olisi varmaankaan koskaan tarttunut siihen ilman suositusta, mutta kyllä kannatti. Vihan kadut vei tyystin erilaiseen maailmaan, sellaisten henkilöiden todellisuuteen, johon minulla ei muuten olisi mitään mahdollisuuksia tai edes halua päästä ja jollakin kummalla tavalla se sai minut toivomaan ainakin osalle päähenkilöistä hyvää.

Kirja jakaantuu osiin: osia on niin monta kuin mellakat kestivät, en enää muista tarkkaan, oliko se kuusi vai seitsemän. Ääneen pääsevät niin jengiläiset, palomiehet, sairaanhoitaja, armeijan joukot kuin entinen jengiläinenkin. Rakenne on koukuttava. Tapahtumat etenevät koko ajan, mutta kertoja muuttuu. Varoituksen sanana kuitenkin, että väkivaltaa kirjassa on tosi paljon ja sitä kuvaillaan paikka paikoin inhottavan tarkasti. Tarinaa ei kuitenkaan voisi kertoa ilman sitä, sillä se kuuluu niin olennaisena osana henkilöiden elämään, että he eivät edes kyseenalaista väkivaltaa.

Minusta on tärkeää toisinaan lukea jotakin itselleen tosi vierasta. Vihan kadut on niin kaukana omasta elämästäni kuin olla ja voi ja juuri siksi se herätti niin paljon tunteita ja ajatuksia. Millaista olisikaan elää ympäristössä, jossa pitää koko ajan pelätä väkivaltaa? Millainen on ihminen, joka tappaa toisen ennen kuin tämä toinen ehtii tappaa? Mitä on täytynyt tapahtua, että millään yhteiskunnan asettamalla säännöllä ei ole mitään väliä, mutta jengin sääntöjä noudatetaan kuin lakia? Miten voi pystyä sellaiseen väkivaltaan, josta kirjassa kerrotaan? Vihan kadut ei anna näihin kysymyksiin suoria vastauksia, mutta rivien välistä voi lukea monenlaista toivottomuutta, tosin myös joitakin ulospääsyteitä.

20170626_203307

Myös meksikolais-amerikkalainen katukulttuuri, rasismi eri ryhmien välillä ja köyhyys tulevat selvästi esiin Vihan kaduissa. Kirjassa on paljon espanjankielisiä ilmauksia, joita henkilöt käyttävät. He syövät ruokia, joista en ollut kaikista kuullutkaan. Onneksi näihin ilmauksiin on myös suomennososa kirjan takana. Kulttuureja ei kuitenkaan ole vain yhtä, vaan myös samankielisten, mutta eri maasta tulleiden jännitteet ja erot tulevat selviksi. Vaikka yksi ryhmä kohtaa rasismia valtaväestön suunnalta, he eivät ole sen suvaitsevaisempia toisia, samankielisiä, mutta eri maasta lähtöisin olevia kohtaan.

Vihan kadut antaa pohdittavaa pitkäksi aikaa. Sen luettuaan tekee mieli etsiä tietoa vuoden 1992 tapahtumista Los Angelesissa. Sen luettuaan on ehkä jonkinlainen kalpea aavistus siitä, millaista jengielämä voi olla. Sen luettuaan tekee mieli tehdä jotakin maailman pahuudelle, eikä aseita halua nähdä edes kuvissa. Lukemansa jälkeen huomaa paradoksaalisesti, että on toivonut Payasan onnistuvan kostamaan veljensä murhan, vaikka se tarkoittaa lisää väkivaltaa ja tappamista. Ryan Gattis on onnistunut kirjoittamaan hahmoistaan todella aitoja ja samaistuttavia. Taitavaa, ei voi muuta sanoa.

 

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Facebookin kirjallisuusryhmissä moni on suositellut Henry Marshin omaelämäkerrallista teosta Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Klikkasin sen varausjonoon ja unohdin, koska jono oli aika pitkä. Näin kesäaikaan bestseller-hylly on kuitenkin ihan validi paikka etsiä lukemista, joten sieltäpä tämä löytyi ja ahmaisin sen melkein yhdessä päivässä. Kehut ovat ansaittuja!

Englanniksi teos on nimeltään Do No Harm. Teoksen suomentaminen Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta vaikutti minusta ensin oudolta, etenkin kuin alkuperäinen nimi on niin hyvä, mutta tuo suomennos tiivistää hienosti kaiken, mitä kirjassa käsitellään. Marshin teoksessa kuvataan toki ammatillista kasvua, mutta vahvimmiksi nousevat teemat siitä, milloin on oikein kajota potilaaseen ja milloin taas pitäisi jättää leikkaamatta, ettei tekisi enempää harmia. Potilas tietysti haluaisi kuvitella, että lääkäri on joku yli-ihminen, mutta näinhän ei tietenkään ole. Marsh kuvaa sitä, miten tuskallista on mennä katsomaan potilasta, jonka leikkauksessa ei mennyt kaikki hyvin ja tietää, että on itse aiheuttanut ne vahingot. Kun aivoihin kajotaan, on aina mahdollisuus, että kaikki ei menekään suunnitellusti ja seuraamukset voivat olla potilaan elämän kannalta kammottavia. Riskeistä huolimatta neurokirurgi voi tehdä paljon hyvää. Työssä vaaditaan siis melkoista tasapainottelua.

20170629_112714

Minulle mieleenpainuvimpia kohtia kirjassa olivat potilaskohtaloiden lisäksi se tapa, jolla Marsh suhtautuu aivoihin. Hänelle aivot ovat ainetta: verisuonia, hyytelömäistä ainetta, hermoja. Kuitenkin: ”Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta. Kuitenkin jos eksyn vahingossa paikkaan, jota neurologit kutsuvat aivojen toiminnalliseksi alueeksi, heräämössä odottaa vahingoittunut potilas mentyäni leikkauksen jälkeen katsomaan kätteni aikaansaannoksia.” Heräsin itsekin pohtimaan, kuinka käsittämätöntä on, että aineesta jotenkin mystisesti muotoutuu tietoisuus. Se on käsittämätöntä.

Avartavaa on myös, miten kirurgi suhtautuu leikkaamiseen. Vaikka se on vaikeaa, siihen liittyy valtavia eettisiä ja inhimillisiä kysymyksiä ja riskit komplikaatioihin ovat suuret, silti kaikkein mieluiten kirurgi leikkaa. Häntä voi jännittää kovastikin ennen leikkausta, mutta kun päästään tositoimiin, leikkaus imaisee mukaansa. Työssä on imua, ehkä kirurgi on parhaassa tapauksessa flow-tilassa leikatessaan. Kiperän tilanteen kohdatessaan hän ei heitä hanskoja tiskiin, vaan ratkaisee ongelmia parhaansa mukaan.

Tämä kirja on ollut yksi lukukesän parhaimpia lukemiani ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille. Vielä loppuun sitaatti kirjan takakannesta: ”He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla.”

 

 

Vieraat

Sain odotella varausjonossa hyvän aikaa, ennen kuin sain luettavakseni Helmi Kekkosen Vieraat. Odotus todella kannatti! Vieraat imaisi minut mukaansa heti ensi sivuilta lähtien. Aluksi tunnelma on näennäisen kepeä: valmistaudutaan illalliselle, mutta taustalla on monta menetystä, surua ja rosoa, joista lukijalle aluksi vain vihjataan suluissa, sivulauseissa ja kuvatuissa eleissä.

Romaani on rakennettu taitavasti. Jokaisella henkilöllä on oma vuoronsa päästä ääneen, mutta pätkät eivät ole irrallisia, vaan ne paljastavat kyseisen henkilön lisäksi paljon henkilöiden välisistä suhteista ja menneisyydestä ja näin osaltaan selittävät tapahtumia. Kekkosen kieli on kaunista, toteavaa ja hän kykenee vangitsemaan sanoilla sellaisia oloja ja totuuksia, joihin voi samaistua. Romaanin episodimaisuus on todella onnistunut ratkaisu: kirja on sellainen kokonaisuus, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Lyhyiden pätkien aikana henkilöistä ja heidän menneisyydestään paljastuu seikkoja, jotka maalaavat kuvan kokonaisista ihmisistä. Usein novelleissa ja lyhyemmissä pätkissä on mielestäni ongelmana se, että lukijana haluaisi tietää vielä enemmän henkilöistä ja heidän motiiveistaan, mutta nyt minulle ei jäänyt sellaista tunnetta, vaan kaikkea on tarpeeksi. Henkilöt ovat kokonaisia, mutta liikaa ei myöskään selitetä.

Vieraat on sellainen kirja, joka luultavasti päätyy omaan kirjahyllyyni, koska uskon, että se kestää useamman lukukerran, vaikka tapahtumat olisivatkin tiedossa. Sen teemat vanhemmuudesta, risteyskohdassa olemisesta ja todellisuuden osoittautumisesta toisenlaiseksi kuin oli ajatellut pohdituttavat ja kestävät varmasti aikaa. Lisäksi tämän kirjan kansi on mielestäni ihan epätodellisen kaunis ja herkkä!

20170423_121828

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

En yleensä kauheasti välitä yhdenpäivänromaaneista. Jokin niissä vain tökkii: epäuskottava ajanjakso, liian kauas karkailevat ajatukset ja tapahtumat, epäuskottavuus, hienostelevuus, en tiedä tarkkaan, mikä noista, mutta en ole montaa yhdenpäivänromaania lukenut. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tekee kuitenkin poikkeuksen. Siinä keskiössä on teini-ikäinen surffaripoika Simon Limbres, joka makaa aivokuolleena sairaalassa. Hänen vanhempansa joutuvat pahimman mahdollisen keskellä päättämään, saako pojan elimiä käyttää elinten luovutukseen. Teos etenee hienovireisesti, tunti tunnilta, seuraten tapahtumia yhden vuorokauden ajan. Tuo päivä on kamalin mahdollinen Limbreseille, mutta samalla pojan kuolema luo toivoa monelle muulle.

20170401_074734

Maylis de Kerangal kirjoittaa kauniisti ja samaistuttavasti suurista tunteista, jotka pakahduttavat, joiden käsittelemiseen ei ole voinut harjoitella. Tapahtumia kuvataan monen henkilön näkökulmasta, mikä toimii hyvin. Jokainen henkilö on osallisena tuon päivän tapahtumissa ja jokaisesta lukija saa tietää myös jotakin varsin henkilökohtaista, ei välttämättä mitenkään elinten luovutukseen liittyvää. Kirjan takakannessa sanotaan, että romaani leikkaa tiensä syvälle ihmisyyden ytimeen, mikä on minusta varsin hyvin tiivistetty. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on syvästi inhimillinen teos, jonka keskiössä on sydän, elämän symboli monella tapaa. Pidin myös siitä, miten kaikki langat ikään kuin yhdistyvät lopussa, kun ”metsä valaistuu, sammalet sinertyvät, tikli laulaa ja suuri aalto ehtii rantaan digitaalisessa yössä”. Vaikuttava teos, joka on monet kirjallisuuspalkintonsa ansainnut. Suosittelen kovasti.

Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa on sellainen kirja, jonka jälkeen on vähän aikaa odotettava ennen kuin voi aloittaa uuden kirjan. Kirjan tapahtumat ja henkilöt jäävät mieleen, minkä lisäksi minun oli myös googlattava lisää tietoa malariasta.

Kirjassa kerrotaan malariatutkija Alinasta, jonka elämä ei ole pitkään aikaan ollut kunnolla elämistä, vain oikeastaan olemista ja odottamista. Alina on menettänyt puolisonsa Astridin ja oikeastaan heidän yhteisen tyttärensä Sellankin tavallaan. Alina ei nimittäin saa olla Sellalle äiti, vaan Sella asuu Astridin sukulaisten luona. Alina on vain hätävara, lastenvahti ja sivuilla seuraaja. Niinpä Alina on paennut työhönsä. Malariakonferenssissa Alina pitää esitelmän ja tulee näin tavanneeksi Loten, saksalaisen lääkärin, joka työskentelee Pohjois-Thaimaassa sijaitsevalla klinikalla. Lotte pyytää Alinaa avukseen klinikalle ja Alina lupautuu.

Juonta on turha sen tarkemmin referoida, mutta elämä ja kuolema ovat monella tapaa läsnä tarinassa. Kirjassa eletään monessa eri ajassa, mutta rakenne ei ole sekava. Menneisyyden ja kirjan nykyisyyden sekoitus valottaa henkilöiden elämästä sellaisia puolia, joita koko ajan etenevä ajankuvaus ei olisi sallinut.

20170222_160844

Malarialla on kirjassa suuri rooli: työskenteleväthän molemmat päähenkilöt sen parissa. Malaria on trooppinen sairaus, joka tarttuu sattumalta, malarialoinen muuntuu ja kehittää resistenssin aina uusia lääkkeitä vastaan, mutta samalla sen tutkiminen tuo elannon Lotelle ja Alinalle. Tappavan sairauden tutkiminen tuo arvostusta tiedemaailmassa, ansioitunut tutkija voi tehdä läpimurtoja taudin mekanismien selvittämisessä, mutta samalla koko ajan tautiin kuolee niitä huonompiosaisia, joilla ei ole pääsyä tai varaa hoitoon. Malarian kautta kirjassa päästään kohti suuria teemoja: eriarvoisuutta, lääketieteen ja sairauden kilpajuoksua sekä sattumaa, joka voi yhtäkkiä muuttaa kaiken.

Kaksi ihmistä minuutissa sai pohtimaan omaa hyvää osaani. Suoraan sanottuna en ollut tiennyt, miten suuren luokan taudista malariassa on kysymys. Kuten kirjassakin kerrotaan malarian tutkimiseen käytetty rahamäärä on hyvin pieni verrattuna siihen, miten paljon rahaa syydetään esimerkiksi elintasosairauksien tutkimukseen ja tehokkaampien hoitojen kehittelyyn. Minun mittapuullani sellainen teos, joka avartaa ajattelua ja saa hakemaan lisätietoja aiheestaan, on onnistunut. Lisäksi Kaksi ihmistä minuutissa onnistuu liikuttamaan ja päähenkilöihin kiintyy. Pidin myös siitä, että päähenkilöiden lesbous ei ole mikään ihmeellinen asia, eikä siitä tule yhtä päähenkilöä. Kaksi ihmistä minuutissa ei ole siis alleviivatusti seksuaalisista vähemmistöistä kertova kirja, vaan päähenkilöt nyt vaan sattuvat olemaan lesboja. Muut, syvemmät, ihmisiä yhdistävät teemat tulevat tärkeämmiksi kuin se, miten me kaikki toisistamme eroamme: vahva suositus siis tälle teokselle.

Vuonna 2016 luetut kirjat

Vuosi 2016 pääsi loppumaan jo pari viikkoa sitten, mutta itse huitelin ulkomailla, joten lista lukemistani kirjoista näkee päivänvalon vasta nyt. Aikamoinen oli vuosi 2016 monella tapaa, mutta luin silti 88 kirjaa. Kyllä se taitaa olla niin, että lukeminen on minulle elämäntapa, toinen luonto, välillä keino paeta arkea ja todellisuutta.

Vuoden 2016 lukemisia väritti Helmet-lukuhaaste, jonka varjolla luin monta sellaistakin teosta, joihin en muuten olisi tarttunut. Oman lisänsä toivat opiskelukavereiden kanssa perustettu lukupiiri ja loppuvuoden innostus lasten- ja nuortenkirjoihin työjuttujen pohjalta. Kirjamessut oli jälleen lukutoukan odotetuin tapahtuma syksyllä.

Tässäpä lista kokonaisuudessaan.

Vuonna 2016 luetut kirjat:

tammikuu:

  1. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
  2. Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
  3. Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa
  4. Liisa Rinne: Odotus
  5. Jussi Seppänen: Kymmenottelu
  6. Miika Nousiainen: Maaninkavaara

helmikuu:

  1. Rauli Virtanen: Reissukirja
  2. Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
  3. Leeni Peltonen: Valvomo
  4. Michael Cunningham: Lumikuningatar
  5. Antto Terras: Stockmann Yard

maaliskuu:

  1. Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä
  2. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
  3. Antti Holma: Kauheimmat runot
  4. Tittamari Marttinen: Rohkeusleikit
  5. Cheryl Strayed: Villi vaellus

huhtikuu:

  1. Malala Yousafzai ja Christine Lamb: Minä olen Malala
  2. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
  3. Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
  4. Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
  5. Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

toukokuu:

  1. Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
  2. Tommi Kinnunen: Lopotti
  3. China Miéville: Toiset
  4. Alan Bennett: Epätavallinen lukija

kesäkuu:

  1. Helen Garner: Vierashuone
  2. Terhi Ekebom: Kummituslapsi
  3. Selja Ahava: Eksyneen muistikirja
  4. Miska Rantanen: Kaikki ranteet auki – Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä 2
  5. Uzodinka Iweala: Ei kenenkään lapset
  6. Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
  7. Miranda July: Avokämmen
  8. Leena Helka: Timantti-Kati
  9. Raisa Porrasmaa: Japani pintaa syvemmältä

heinäkuu:

  1. Haruki Murakami: Norwegian Wood
  2. Antti Hopia: Kirjaston kissat 3: Oikeiden noitien osasto
  3. Paula Havaste: Veden vihat
  4. Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
  5. Naoki Higashida: Miksi minä hypin
  6. Bea Uusma: Naparetki Minun rakkaustarinani
  7. Laura Ruohonen: Luolasto
  8. Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
  9. Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
  10. Katri Lipson: Detroit
  11. David Walliams: Herra Lemu
  12. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
  13. Leena Lehtolainen: Surunpotku
  14. Kalle Lähde: Happotesti

elokuu

  1. Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
  2. Laura Lähteenmäki: Korkea aika
  3. Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
  4. Päivi Storgård: Keinulaudalla
  5. Maarit Korhonen: Kun koulu ei tajua
  6. Nadja Sumanen: Rambo
  7. Harper Lee: Kaikki taivaan linnut
  8. Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille

syyskuu:

  1. Ida Simons: Tyhmä neitsyt
  2. Goscinny & A. Uderzo: Asterix olympialaisissa
  3. Anthony Doerr: Davidin uni
  4. Terhi Rannela: Frau
  5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja
  6. Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
  7. Andy Weir: Yksin Marsissa

lokakuu:

  1. Isabel Allende: Henkien talo
  2. Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous
  3. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
  4. Voltaire: Candide
  5. Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja sitkeä finni
  6. Tove Jansson: Kesäkirja

marraskuu:

  1. Seita Vuorela: Lumi
  2. Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?
  3. Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla
  4. Tim Walker: Lost in Suomi
  5. William Golding: Kärpästen herra
  6. Paula Noronen: Tagli ja Telle: Tehtävä Sirkussaarella
  7. Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

joulukuu:

  1. Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
  2. Saku Tuominen ja Annamari Heikkilä: Uskonko
  3. Miika Nousiainen: Juurihoito
  4. Anna Jansson: Taskuvaras
  5. Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
  6. Martin Widmark: Timanttien arvoitus
  7. Paula Noronen ja Kati Närhi: Yökoulu ja kadonnut opettaja
  8. Annika Ardin: Nauti Thaimaasta
  9. Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke
  10. Salla Simukka: Sisarla
  11. David Walliams: Poika ja mekko
  12. Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Juurihoito

Olen vasta tänä syksynä tajunnut, miten mainio Miika Nousiainen on. Juurihoito on hänen uusin romaaninsa, joka kertoo veljeksistä Esko ja Pekka Kirnuvaarasta, jotka saavat tietää toistensa olemassaolosta Pekan särkevän hampaan takia. Veljesten kohtaaminen alkaa kangerrellen, mutta pikkuhiljaa he tutustuvat ja lähtevät selvittämään isänsä kohtaloa. Tämä matka vie monen maan kautta Australiaan ja matkan varrella sisarusparvi kasvaa.

Pintapuolisesti Juurihoito kertoo aika uskomattoman tarinan sisarusten matkasta isänsä kohtalon selvittämiseksi. Tarinassa kuljetaan monen maan ja monien aika epäuskottavienkin käänteiden kautta kohti onnellista tai ainakin onnellisempaa loppua. Tämä on se pintapuoli, jota voisi halutessaan kuvata vähän kaheliksi, mutta Nousiainen onnistuu tekemään tarinasta yllättävän uskottavan kaikkine käänteineenkin. Pohjavireenä on kuitenkin isoja teemoja juurettomuudesta, rakkaudesta ja sen kaipuusta sekä uskaltamisesta. Nämä teemat tulevat esiin hahmojen käyttäytymisessä ja heidän kehityksessään, joka on kieltämättä nopeaa, mutta niinhän joissakin elämää mullistavissa tilanteissa usein on.

20161210_085030

Juurihoito on yllättävä sekoitus etsimistarinaa ja isoja teemoja, joita höystää vino huumori. Sitä on mukava lukea, se etenee vaivattomasti ja sopivasti mutkia oikoen. Jos on jotakin kritisoitava, niin sitä, että mukana on aineksia ihan tosi paljon: lopun aboriginaalien ahdingosta kertovat osiot tuntuivat ehkä välillä päälle liimatuilta. Ehkä kirjailija oli halunnut ne ehdottomasti mukaan. Toisaalta ne kyllä saivat minut ajattelemaan ja lopulta kyllä kytkeytyivät tarinaan ihan hyvin. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa myös Nousiaista, joka kertoi, että hän oli jo pitkään halunnut tuoda Australian mukaan kirjoihinsa. Tälle Juurihoidolle siis suositus, sille toiselle ei niinkään, vaikkei se minusta niin kamalaa ollut kuin aina väitetään.