Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Facebookin kirjallisuusryhmissä moni on suositellut Henry Marshin omaelämäkerrallista teosta Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Klikkasin sen varausjonoon ja unohdin, koska jono oli aika pitkä. Näin kesäaikaan bestseller-hylly on kuitenkin ihan validi paikka etsiä lukemista, joten sieltäpä tämä löytyi ja ahmaisin sen melkein yhdessä päivässä. Kehut ovat ansaittuja!

Englanniksi teos on nimeltään Do No Harm. Teoksen suomentaminen Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta vaikutti minusta ensin oudolta, etenkin kuin alkuperäinen nimi on niin hyvä, mutta tuo suomennos tiivistää hienosti kaiken, mitä kirjassa käsitellään. Marshin teoksessa kuvataan toki ammatillista kasvua, mutta vahvimmiksi nousevat teemat siitä, milloin on oikein kajota potilaaseen ja milloin taas pitäisi jättää leikkaamatta, ettei tekisi enempää harmia. Potilas tietysti haluaisi kuvitella, että lääkäri on joku yli-ihminen, mutta näinhän ei tietenkään ole. Marsh kuvaa sitä, miten tuskallista on mennä katsomaan potilasta, jonka leikkauksessa ei mennyt kaikki hyvin ja tietää, että on itse aiheuttanut ne vahingot. Kun aivoihin kajotaan, on aina mahdollisuus, että kaikki ei menekään suunnitellusti ja seuraamukset voivat olla potilaan elämän kannalta kammottavia. Riskeistä huolimatta neurokirurgi voi tehdä paljon hyvää. Työssä vaaditaan siis melkoista tasapainottelua.

20170629_112714

Minulle mieleenpainuvimpia kohtia kirjassa olivat potilaskohtaloiden lisäksi se tapa, jolla Marsh suhtautuu aivoihin. Hänelle aivot ovat ainetta: verisuonia, hyytelömäistä ainetta, hermoja. Kuitenkin: ”Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta. Kuitenkin jos eksyn vahingossa paikkaan, jota neurologit kutsuvat aivojen toiminnalliseksi alueeksi, heräämössä odottaa vahingoittunut potilas mentyäni leikkauksen jälkeen katsomaan kätteni aikaansaannoksia.” Heräsin itsekin pohtimaan, kuinka käsittämätöntä on, että aineesta jotenkin mystisesti muotoutuu tietoisuus. Se on käsittämätöntä.

Avartavaa on myös, miten kirurgi suhtautuu leikkaamiseen. Vaikka se on vaikeaa, siihen liittyy valtavia eettisiä ja inhimillisiä kysymyksiä ja riskit komplikaatioihin ovat suuret, silti kaikkein mieluiten kirurgi leikkaa. Häntä voi jännittää kovastikin ennen leikkausta, mutta kun päästään tositoimiin, leikkaus imaisee mukaansa. Työssä on imua, ehkä kirurgi on parhaassa tapauksessa flow-tilassa leikatessaan. Kiperän tilanteen kohdatessaan hän ei heitä hanskoja tiskiin, vaan ratkaisee ongelmia parhaansa mukaan.

Tämä kirja on ollut yksi lukukesän parhaimpia lukemiani ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille. Vielä loppuun sitaatti kirjan takakannesta: ”He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla.”

 

 

Vieraat

Sain odotella varausjonossa hyvän aikaa, ennen kuin sain luettavakseni Helmi Kekkosen Vieraat. Odotus todella kannatti! Vieraat imaisi minut mukaansa heti ensi sivuilta lähtien. Aluksi tunnelma on näennäisen kepeä: valmistaudutaan illalliselle, mutta taustalla on monta menetystä, surua ja rosoa, joista lukijalle aluksi vain vihjataan suluissa, sivulauseissa ja kuvatuissa eleissä.

Romaani on rakennettu taitavasti. Jokaisella henkilöllä on oma vuoronsa päästä ääneen, mutta pätkät eivät ole irrallisia, vaan ne paljastavat kyseisen henkilön lisäksi paljon henkilöiden välisistä suhteista ja menneisyydestä ja näin osaltaan selittävät tapahtumia. Kekkosen kieli on kaunista, toteavaa ja hän kykenee vangitsemaan sanoilla sellaisia oloja ja totuuksia, joihin voi samaistua. Romaanin episodimaisuus on todella onnistunut ratkaisu: kirja on sellainen kokonaisuus, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Lyhyiden pätkien aikana henkilöistä ja heidän menneisyydestään paljastuu seikkoja, jotka maalaavat kuvan kokonaisista ihmisistä. Usein novelleissa ja lyhyemmissä pätkissä on mielestäni ongelmana se, että lukijana haluaisi tietää vielä enemmän henkilöistä ja heidän motiiveistaan, mutta nyt minulle ei jäänyt sellaista tunnetta, vaan kaikkea on tarpeeksi. Henkilöt ovat kokonaisia, mutta liikaa ei myöskään selitetä.

Vieraat on sellainen kirja, joka luultavasti päätyy omaan kirjahyllyyni, koska uskon, että se kestää useamman lukukerran, vaikka tapahtumat olisivatkin tiedossa. Sen teemat vanhemmuudesta, risteyskohdassa olemisesta ja todellisuuden osoittautumisesta toisenlaiseksi kuin oli ajatellut pohdituttavat ja kestävät varmasti aikaa. Lisäksi tämän kirjan kansi on mielestäni ihan epätodellisen kaunis ja herkkä!

20170423_121828

Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa on sellainen kirja, jonka jälkeen on vähän aikaa odotettava ennen kuin voi aloittaa uuden kirjan. Kirjan tapahtumat ja henkilöt jäävät mieleen, minkä lisäksi minun oli myös googlattava lisää tietoa malariasta.

Kirjassa kerrotaan malariatutkija Alinasta, jonka elämä ei ole pitkään aikaan ollut kunnolla elämistä, vain oikeastaan olemista ja odottamista. Alina on menettänyt puolisonsa Astridin ja oikeastaan heidän yhteisen tyttärensä Sellankin tavallaan. Alina ei nimittäin saa olla Sellalle äiti, vaan Sella asuu Astridin sukulaisten luona. Alina on vain hätävara, lastenvahti ja sivuilla seuraaja. Niinpä Alina on paennut työhönsä. Malariakonferenssissa Alina pitää esitelmän ja tulee näin tavanneeksi Loten, saksalaisen lääkärin, joka työskentelee Pohjois-Thaimaassa sijaitsevalla klinikalla. Lotte pyytää Alinaa avukseen klinikalle ja Alina lupautuu.

Juonta on turha sen tarkemmin referoida, mutta elämä ja kuolema ovat monella tapaa läsnä tarinassa. Kirjassa eletään monessa eri ajassa, mutta rakenne ei ole sekava. Menneisyyden ja kirjan nykyisyyden sekoitus valottaa henkilöiden elämästä sellaisia puolia, joita koko ajan etenevä ajankuvaus ei olisi sallinut.

20170222_160844

Malarialla on kirjassa suuri rooli: työskenteleväthän molemmat päähenkilöt sen parissa. Malaria on trooppinen sairaus, joka tarttuu sattumalta, malarialoinen muuntuu ja kehittää resistenssin aina uusia lääkkeitä vastaan, mutta samalla sen tutkiminen tuo elannon Lotelle ja Alinalle. Tappavan sairauden tutkiminen tuo arvostusta tiedemaailmassa, ansioitunut tutkija voi tehdä läpimurtoja taudin mekanismien selvittämisessä, mutta samalla koko ajan tautiin kuolee niitä huonompiosaisia, joilla ei ole pääsyä tai varaa hoitoon. Malarian kautta kirjassa päästään kohti suuria teemoja: eriarvoisuutta, lääketieteen ja sairauden kilpajuoksua sekä sattumaa, joka voi yhtäkkiä muuttaa kaiken.

Kaksi ihmistä minuutissa sai pohtimaan omaa hyvää osaani. Suoraan sanottuna en ollut tiennyt, miten suuren luokan taudista malariassa on kysymys. Kuten kirjassakin kerrotaan malarian tutkimiseen käytetty rahamäärä on hyvin pieni verrattuna siihen, miten paljon rahaa syydetään esimerkiksi elintasosairauksien tutkimukseen ja tehokkaampien hoitojen kehittelyyn. Minun mittapuullani sellainen teos, joka avartaa ajattelua ja saa hakemaan lisätietoja aiheestaan, on onnistunut. Lisäksi Kaksi ihmistä minuutissa onnistuu liikuttamaan ja päähenkilöihin kiintyy. Pidin myös siitä, että päähenkilöiden lesbous ei ole mikään ihmeellinen asia, eikä siitä tule yhtä päähenkilöä. Kaksi ihmistä minuutissa ei ole siis alleviivatusti seksuaalisista vähemmistöistä kertova kirja, vaan päähenkilöt nyt vaan sattuvat olemaan lesboja. Muut, syvemmät, ihmisiä yhdistävät teemat tulevat tärkeämmiksi kuin se, miten me kaikki toisistamme eroamme: vahva suositus siis tälle teokselle.

Vuonna 2016 luetut kirjat

Vuosi 2016 pääsi loppumaan jo pari viikkoa sitten, mutta itse huitelin ulkomailla, joten lista lukemistani kirjoista näkee päivänvalon vasta nyt. Aikamoinen oli vuosi 2016 monella tapaa, mutta luin silti 88 kirjaa. Kyllä se taitaa olla niin, että lukeminen on minulle elämäntapa, toinen luonto, välillä keino paeta arkea ja todellisuutta.

Vuoden 2016 lukemisia väritti Helmet-lukuhaaste, jonka varjolla luin monta sellaistakin teosta, joihin en muuten olisi tarttunut. Oman lisänsä toivat opiskelukavereiden kanssa perustettu lukupiiri ja loppuvuoden innostus lasten- ja nuortenkirjoihin työjuttujen pohjalta. Kirjamessut oli jälleen lukutoukan odotetuin tapahtuma syksyllä.

Tässäpä lista kokonaisuudessaan.

Vuonna 2016 luetut kirjat:

tammikuu:

  1. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
  2. Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
  3. Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa
  4. Liisa Rinne: Odotus
  5. Jussi Seppänen: Kymmenottelu
  6. Miika Nousiainen: Maaninkavaara

helmikuu:

  1. Rauli Virtanen: Reissukirja
  2. Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
  3. Leeni Peltonen: Valvomo
  4. Michael Cunningham: Lumikuningatar
  5. Antto Terras: Stockmann Yard

maaliskuu:

  1. Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä
  2. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
  3. Antti Holma: Kauheimmat runot
  4. Tittamari Marttinen: Rohkeusleikit
  5. Cheryl Strayed: Villi vaellus

huhtikuu:

  1. Malala Yousafzai ja Christine Lamb: Minä olen Malala
  2. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
  3. Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
  4. Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
  5. Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

toukokuu:

  1. Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
  2. Tommi Kinnunen: Lopotti
  3. China Miéville: Toiset
  4. Alan Bennett: Epätavallinen lukija

kesäkuu:

  1. Helen Garner: Vierashuone
  2. Terhi Ekebom: Kummituslapsi
  3. Selja Ahava: Eksyneen muistikirja
  4. Miska Rantanen: Kaikki ranteet auki – Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä 2
  5. Uzodinka Iweala: Ei kenenkään lapset
  6. Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
  7. Miranda July: Avokämmen
  8. Leena Helka: Timantti-Kati
  9. Raisa Porrasmaa: Japani pintaa syvemmältä

heinäkuu:

  1. Haruki Murakami: Norwegian Wood
  2. Antti Hopia: Kirjaston kissat 3: Oikeiden noitien osasto
  3. Paula Havaste: Veden vihat
  4. Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
  5. Naoki Higashida: Miksi minä hypin
  6. Bea Uusma: Naparetki Minun rakkaustarinani
  7. Laura Ruohonen: Luolasto
  8. Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
  9. Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
  10. Katri Lipson: Detroit
  11. David Walliams: Herra Lemu
  12. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
  13. Leena Lehtolainen: Surunpotku
  14. Kalle Lähde: Happotesti

elokuu

  1. Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
  2. Laura Lähteenmäki: Korkea aika
  3. Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
  4. Päivi Storgård: Keinulaudalla
  5. Maarit Korhonen: Kun koulu ei tajua
  6. Nadja Sumanen: Rambo
  7. Harper Lee: Kaikki taivaan linnut
  8. Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille

syyskuu:

  1. Ida Simons: Tyhmä neitsyt
  2. Goscinny & A. Uderzo: Asterix olympialaisissa
  3. Anthony Doerr: Davidin uni
  4. Terhi Rannela: Frau
  5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja
  6. Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
  7. Andy Weir: Yksin Marsissa

lokakuu:

  1. Isabel Allende: Henkien talo
  2. Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous
  3. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
  4. Voltaire: Candide
  5. Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja sitkeä finni
  6. Tove Jansson: Kesäkirja

marraskuu:

  1. Seita Vuorela: Lumi
  2. Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?
  3. Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla
  4. Tim Walker: Lost in Suomi
  5. William Golding: Kärpästen herra
  6. Paula Noronen: Tagli ja Telle: Tehtävä Sirkussaarella
  7. Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

joulukuu:

  1. Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
  2. Saku Tuominen ja Annamari Heikkilä: Uskonko
  3. Miika Nousiainen: Juurihoito
  4. Anna Jansson: Taskuvaras
  5. Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus
  6. Martin Widmark: Timanttien arvoitus
  7. Paula Noronen ja Kati Närhi: Yökoulu ja kadonnut opettaja
  8. Annika Ardin: Nauti Thaimaasta
  9. Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke
  10. Salla Simukka: Sisarla
  11. David Walliams: Poika ja mekko
  12. Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Juurihoito

Olen vasta tänä syksynä tajunnut, miten mainio Miika Nousiainen on. Juurihoito on hänen uusin romaaninsa, joka kertoo veljeksistä Esko ja Pekka Kirnuvaarasta, jotka saavat tietää toistensa olemassaolosta Pekan särkevän hampaan takia. Veljesten kohtaaminen alkaa kangerrellen, mutta pikkuhiljaa he tutustuvat ja lähtevät selvittämään isänsä kohtaloa. Tämä matka vie monen maan kautta Australiaan ja matkan varrella sisarusparvi kasvaa.

Pintapuolisesti Juurihoito kertoo aika uskomattoman tarinan sisarusten matkasta isänsä kohtalon selvittämiseksi. Tarinassa kuljetaan monen maan ja monien aika epäuskottavienkin käänteiden kautta kohti onnellista tai ainakin onnellisempaa loppua. Tämä on se pintapuoli, jota voisi halutessaan kuvata vähän kaheliksi, mutta Nousiainen onnistuu tekemään tarinasta yllättävän uskottavan kaikkine käänteineenkin. Pohjavireenä on kuitenkin isoja teemoja juurettomuudesta, rakkaudesta ja sen kaipuusta sekä uskaltamisesta. Nämä teemat tulevat esiin hahmojen käyttäytymisessä ja heidän kehityksessään, joka on kieltämättä nopeaa, mutta niinhän joissakin elämää mullistavissa tilanteissa usein on.

20161210_085030

Juurihoito on yllättävä sekoitus etsimistarinaa ja isoja teemoja, joita höystää vino huumori. Sitä on mukava lukea, se etenee vaivattomasti ja sopivasti mutkia oikoen. Jos on jotakin kritisoitava, niin sitä, että mukana on aineksia ihan tosi paljon: lopun aboriginaalien ahdingosta kertovat osiot tuntuivat ehkä välillä päälle liimatuilta. Ehkä kirjailija oli halunnut ne ehdottomasti mukaan. Toisaalta ne kyllä saivat minut ajattelemaan ja lopulta kyllä kytkeytyivät tarinaan ihan hyvin. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa myös Nousiaista, joka kertoi, että hän oli jo pitkään halunnut tuoda Australian mukaan kirjoihinsa. Tälle Juurihoidolle siis suositus, sille toiselle ei niinkään, vaikkei se minusta niin kamalaa ollut kuin aina väitetään.

 

Viimeiset polttarit

En ollut koskaan aiemmin oikeastaan edes kuullut Roope Lipastista, mutta satuin kirjamessuilla kulkemaan juuri sen lavan ohi, jossa Lipasti kertoi uudesta kirjastaan Viimeiset polttarit. Kirjailija vaikutti niin lupsakalta ja hauskalta, että pysähdyin kuuntelemaan ja siihen jäin koko haastattelun loppuun. Lipasti kertoi kirjasta ja omasta elämästään vapautuneesti. Mielenkiintoani lisäsi vielä kotoisa varsinaissuomalainen murre, joka tuo aina mieleeni lapsuuden ja saa iloiselle mielelle. Kun sitten kirjastossa näin Viimeiset polttarit, olihan se pakko lainata ja lukea.

Viimeiset polttarit kertoo miesporukasta, joka on jo kymmenen vuoden ajan viettänyt Tarmon polttareita kerran kesässä. Tämän vuoden polttarit ovat kuitenkin nyt viimeiset syystä, joka paljastuu kirjan tapahtumien aikana. Pidin kovasti Lipastin kerronnasta, joka etenee jouhevasti ja kikkailematta. Lipasti on taitava kuvaamaan pieniä suuria asioita todella osuvasti. Ei ollut kerta tai edes kaksi, kun pysähdyin jonkin virkkeen äärelle, kun se oli niin osuva. Tästä esimerkkinä muun muassa: ”Liikenne on ihan niin kuin elämä: jos ajaa aina vain etuajo-oikeutettua tietä, ei tarvitse tietää säännöistä. Ongelmat tulevat vasta, kun pitää kääntyä tai tie loppuu.”

20161210_085014

Viimeiset polttarit on teos, joka ensivilkaisulla vaikuttaa kevyeltä ja viihdyttävältä. Sitäkin se on, kun miehet keksivät hölmöjä tempauksia kuten ampiaispesän tuhoamisen liekinheittimellä ja käyvät varastamassa naapurilta perunoita. Pelkkää koohotusta se ei kuitenkaan ole, vaan Viimeiset polttarit käsittelee myös aika isoja kysymyksiä ja teemoja elämästä kuten syyllisyydestä, kateudesta ja elämän arvaamattomuudesta. Pidin kovasti Viimeisistä polttareista erityisesti tasapainoisen rakenteen vuoksi: välillä kevyempää ja höpsöä, välillä painavampaa ja raskaampaa kaikki höystettynä huumorilla.

Vuoden inhokit

Okei, vuosi ei ole ihan kokonaan vielä kulunut, mutta koska kirjahaaste on nyt suoritettu, uskon lukevani loppuvuonna vain itseäni miellyttävää kirjallisuutta. Siispä, sain päähäni kirjoittaa vuoden inhokeista, kirjoista, joihin en todellakaan halua enää palata.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät valikoitui kesän lukupiirikirjaksi jostain sattuman oikusta. Kirja on yli 500-sivuinen möhkäle, jonka henkilöt ovat pääosin ilkeitä ja ärsyttäviä ja juonenkäänteet epäuskottavia. Kieli on tavanomaista ja muistan, että minusta kaiken huippu oli, kun yksi henkilöistä alkoi kirjoittaa kirjaa ja kirjassa selostettiin pitkästi, mitä fiktiivisessä kirjassa oikein tapahtuu. Järkytys oli suuri, kun lukupiirissä tajusimme, että samojen henkilöiden tarinat jatkuvat monessa jatko-osassa, jotka ovat ihan yhtä paksuja. En vain voi käsittää, miksi Pancolin kirjat ovat niin suosittuja! Minusta tarina oli epäuskottava, henkilöt inhottavia ja kirja olisi kaivannut reilusti tiivistämistä.

Uzodinka Iweala: Ei kenenkään lapset ei ole huono kirja, mutta aika kamala se on. Aiheena on lapsisotilaat. Muistan, kuinka ahdistuneena luin kirjaa. Kirjan lukemista vaikeuttaa siinä käytettävä puhemainen kirjoitustyyli. Lisäksi tapahtumat ovat niin ahdistavia, että lukeminen oli hidasta. Onneksi lopussa oli pientä toivoa, mutta niin pientä, että pakostakin jäi miettimään, riittäisikö se pienen pojan liian karujen kokemusten rinnalla.

Kalle Lähde: Happotesti kertoo alkoholistista, joka ei todellakaan myönnä ongelmaansa alkoholin suhteen. Silti hänen elämänsä pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä, mistä saisi viinaa, onko olutta jääkaapissa ja mistä saisi rahaa viinaan. Happotesti on hyvin realistinen kuvaus siitä, millaista on riippuvaisen elämä. Kaipa se olisi voinut avata minulle syitä alkoholin koukuttavuuteen, mutta näin ei käynyt, sillä pähenkilö jäi minulle luotaantyötäväksi tyypiksi, joka viinanhimossaan on valmis valehtelemaan ja varastamaan. Lisäksi kirjassa kuvaillaan turhankin realistisesti, miten päähenkilö ei ehdi vessaan ja kakkaa housuihinsa, useamman kerran. Muutkin eritteet tulevat tutuiksi. Loppu oli niin ikään pettymys, sillä päähenkilö ei vain ottanut opikseen kokemuksistaan, vaikka oli jo menettänyt todella paljon, vaan jäi pohtimaan, mistä saisi viinaa. Kirjaa lukiessani minua ällötti, inhotti ja raivostutti. Kirjan kieli ei myöskään ollut erityisen tasokasta.

Ja ei, näistä kirjoista ei ole kuvia.