Kielioppitunnin rakenne

Hui, tämä tehtävä oli melkein mennyt minulta ohi! Onneksi kuitenkin huomasin sen tuolta kurssin blogista. Kielioppitunnin rakennetta onkin hyvä pohtia, sillä omien koulukokemusteni perusteella kielioppitunnin eivät ole olleet kovin innostavia, eivätkä nyt hirvittävän kiinnostaviakaan. Kielioppitunnin tai -kokonaisuuden perusrakenne (motivointi, ilmiön esittely, harjoittelu, syventäminen ja arviointi) on mielestäni toimiva, vaikkakin varsin oppikirjasidonnainen ja perinteinen. Aina ei ole tarpeen keksiä pyörää uudelleen, mutta on myös kasvattavaa toisinaan vähän tuulettaa luutuneita tapojaan. Sanoisin, että kielioppitunnin perusrakenne on turvallinen ja hyvä tapa pitää kielioppitunti, mutta kokemuksen myötä ja miksei innokkaana noviisinakin ole hyvä välillä kokeilla jotain uutta, kunhan se sopii käsiteltävään aiheeseen,

Olen pohtinut viime aikoina paljon objektin opettamista, sillä se on ryhmätyömme aihe. Objekti on sen verran hankala ja abstrakti aihe, että minusta tuo kielioppitunnin rakenne sopii sen käsittelyyn hyvin. Oppilailla kun ei välttämättä ole mitään etukäteistietoa objektista. Motivointina käyttäisin esimerkkilauseita, joista ohjaisin oppilaita tutkimaan tiettyjä sanoja (tässä siis objekteja). Toinen vaihtoehto olisi käyttää esimerkkilauseita, joissa ei ole objektia ja pyytää oppilaita lihottamaan lauseita kysymällä mitä/minkä/kenet. Tästä päästäisiin nimeämään ja esittelemään objekti. Mielestäni objektin kohdalla opettajan tulisi esitellä ilmiö, sillä siinä on paljon sellaisia seikkoja, joita oppilaiden on hankala itse keksiä. Minusta olisi myös oppilaita kohtaan reilua, että opettaja kertoisi, mitkä sijamuodot kelpaavat objektiksi. Myös se seikka, että objekti liittyy verbiin, on mainitsemisen arvoinen. Minulle nämä seikat valkenivat vasta yläasteella, eikä tiedon panttaaminen sanottavasti helpottanut lauseenjäsennyksen oppimista. Harjoittamisvaiheessa hyödyntäisin siekailematta valmiita kirjan tehtäviä, mutta siten, että oppilaiden ei tarvitsisi puurtaa yksin, vaan saisi työskennellä esimerkiksi parin kanssa tai pienessä ryhmässä.

Syventämisvaiheessa ottaisin mukaan ryhmätyötä ja draamaa esimerkiksi siten, että oppilaat saisivat keksiä ryhmissä lauseita, joissa on objekti ja sitten esittää jonkun lauseistaan muulle luokalle sana kerrallaan ja muu luokka arvaisi lauseen sana sanalta. Lisäksi syventämisvaiheessa voitaisiin tarkastella yhdessä koko luokan kanssa, miten esimerkiksi lauseet Syön omenaa /Syön omenan eroavat merkitykseltään toisistaan. Näin tulisi mukaan myös muotojen merkityksen tutkimista. Olisi tietysti toivottavaa, että esimerkit, joita opettaja käyttää, olisivat läheltä oppilaiden maailmaa ja ”oikeaa” kielenkäyttöä, eivätkä stereotyyppisiä esimerkkilauseita. Objektin kohdalla olen kokenut tämän vaatimuksen aika hankalaksi, sillä asia on niin abstrakti, että ainakin aluksi on hyvä pitäytyä varsin yksinkertaisissa lauserakenteissa, vaikkeivät ne annakaan koko kuvaa lauseenjäsennyksestä. Toisaalta pidempien lauseiden käyttö alakoulussa on siinäkin mielessä hankalaa, että siellä käydään läpi yleensä vain predikaatti, subjekti ja objekti, joskus myös predikaatti.

Kirjallinen koe on hyvin perinteinen tapa arvioida kieliopin eri aiheiden osaamista. Objektin kohdalla kirjallinen koe on mielestäni ihan hyvä tapa arvioida osaamista. Koehan järjestetään yleensä kaikista opituista laueenjäsenistä. Minusta olisi kyllä mukava keksiä jokin muukin tapa arvioida asian oppimista, mutta tähän hätään en kyllä nyt vaan keksi. Täytyy lukea muiden blogeista, josko kanssakurssilaiset olisivat keksineet jotakin luovempaa.

Olen aikaisemmin kirjoittanut, että minusta olisi mukavaa, jos kieliopin oppiminen olisi salapoliisin työn kaltaista. Nyt sain kuitenkin itseni kiinni liputtamasta perinteisen kielioppitunnin rakenteen puolesta. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että minusta objekti on aiheena sellainen, että tuo perinteinen rakenne sopii sen käsittelyyn paremmin kuin tutkiva oppiminen. Sen sijaan voisin hyvin kuvitella opettavani yleis- ja erisnimiä, verbin aikamuotoja tai verbin käskymuotoa tutkivasti. Mitä abstraktimpi kielioppiaihe on, sitä vaikeampi sitä taitaa olla opettaa tutkivasti tai ainakin tutkivan oppimistehtävän luominen veisi opettajalta kohtuuttoman paljon aikaa. Eri työtapojen vaihtelu taitaa tässäkin asiassa olla tärkeää, sillä kyllä sen ymmärtää, että aina samana toistuva kielioppitunnin kaava saa oppilaat tylsistymään.

Kurssin aikana olen muutamaan kertaan pohtinut, kumpi on järkevämpää, että opettaja kertoo kielioppisäännöt vai oppilaat keksivät ne itse. Minusta kielioppisääntöjen itse keksiminen on kaunis ja kannatettava ajatus, mutta varsin usein sen toteuttaminen jotenkin ontuu. Oppilaat tai opiskelijat työskentelevät kovasti itse keksiäkseen säännön. Mutta kun yhdessä käydään läpi oppilaiden löytämiä sääntöjä, rivien välistä voi usein lukea, että oppilaiden hoksaamat säännönmukaisuudet eivät olekaan yhtä hyviä kuin ”oikea” sääntö. (Ainakin itse opiskelijana olen toisinaan kokenut näin, itse oivaltamisen hetket ovat toki onnistuessaan itsevarmuutta antavia oppimiskokemuksia) Tällöin minusta oppilaiden työskentelyltä menee pohja. Minusta on siis hyvin kannatettavaa, että itse saisi pohtia ja keksiä kielioppisäännöt, mutta tämä pitää toteuttaa niin, että oppilaiden työtä oikeasti arvostetaan. Kenties kielioppisääntöjen itse keksiminen sopii paremmin joissakin tapauksissa, toisinaan taas on parempi, että opettaja kertoo kielioppisäännöt. Tietysti, jos ihmettelyyn ja pohtimiseen pohjautuvaa oppimistapaa on käytetty oppilaiden kanssa järjestelmällisesti, oppilaiden on helpompi keksiä hankalampiakin kielioppisääntöjä.

Mainokset

Toinen pohtimistehtävä: sanaluokkien tunnistaminen

Toisena kurssimme pohtimistehtävänä on miettiä sitä, miten tunnistaa sanaluokat.

Verbit

Päätin aloittaa pohdintani tästä yleisesti helpoksi mielletystä sanaluokasta eli verbeistä. Verbeistä sanaluokkien käsittely yleensä aloitetaan ja totta onkin, että verbit on suhteellisen helppo poimia tekstistä. Perinteisesti verbejä on etsitty (ainakin minun kouluaikanani) tekstistä kysymällä, mitä tekee/tehdään. Verbit ilmaisevat tekemistä, olemista tai tunnetta. Verbit ovat vahvoja ja ne voivat muodostaa lauseen yksinkin. Jokaisessa lauseessa tulee olla verbi. Tässä on yksi, toki varsin hatara, lähtökohta oppilaille: jokaisesta lauseesta olisi löydettävä verbi. Verbejä tunnistaa huomattavasti helpommin, jos tietää, miten ne taipuvat. Sitten voikin tarkistaa, voiko sanaa taivuttaa persoonissa (minä menen, sinä menet, hän menee, me menemme, te menette, he menevät, mennään), aikamuodoissa (menen, menin, olen mennyt, olin mennyt) ja moduksissa eli tapaluokissa (menisin, mene, mennen). Tärkeää on myös muistaa kieltomuodot. Suomen kielessä on sellainen erikoisuus, että kieltosana ei on verbi, joka taipuu (en mene, et mene, eivät mene, älkööt menkö, ette ole menneet).  Verbien taipuminen on niille hyvin tyypillinen piirre, jonka avulla verbit on helppo tunnistaa, kunhan muistaa verbien voivan olla varsin pitkiäkin, niin kutsuttuja liittomuotoja, esimerkiksi en olisi mennyt.

Kuitenkin verbien tunnistamisessa on joitakin kimurantteja sanoja, joista on vaikea tietää, ovatko ne verbejä vai eivät. Tällaisia muotoja ovat infinitiivit ja partisiipit. Infinitiiveistä ehkä helpoin on verbin perusmuoto eli sanakirjamuoto (mennä). Hankalampia infinitiivejä ovat esimerkiksi lukien ja menemässä, sillä nämä ovat sellaisia verbien muotoja, jotka ovat verbien ja nominien välissä. Kuitenkin niistä tulee esille verbin perustehtävä tekemisen sanana. Partisiipit taas ovat seuraavanlaisia verbin nominaalimuotoja: mennyt/laulanut/lukenut, menevä/lukeva/laulava, laulama/lukema ja laulamaton/lukematon. NUT-partisiippi liittyy vahvasti aikamuotoihin: hän oli mennyt. Monet partisiipit voi sekoittaa adjektiiveihin ja joillakin niistä onkin vakiintunut merkitys adjektiivina (esim. oppinut, lukenut). Partisiipin erottaa adjektiiveista siten, että partisiipin voi korvata relatiivilauseella: lukeva poika -> poika, joka lukee. Joskus voi käydä niin, että oppilas ehdottaa verbiksi myös sanaa, joka näyttää erehdyttävästi verbiltä, mutta onkin substantiivi esimerkiksi meneminen. Tässä tilanteessa pyytäisin oppilasta pohtimaan, miten hän voi taivuttaa kyseistä sanaa. Sehän taipuukin sijoissa ja luvuissa eikä persoonissa, tempuksissa ja moduksissa. Taivuttaminen onkin joka tilanteessa hyvä apu verbin tunnistamisessa.

On kuitenkin muistettava, että alakoulussa ei mennä vielä kovin syvälle sanaluokkien maailmaan. Näin ollen esimerkiksi verbien partisiippi- ja infinitiivimuodot eivät ole alakoulun oppiainesta. Opettajan tulee kuitenkin tietää niiden olemassaolosta, sillä olisi oppilasta kohtaan epäreilua sanoa, että sellainen muoto ei ole verbi.

Adverbit

Toinen sanaluokkavalintani onkin sitten minulle haastavampi, sillä en ollut kuullut adverbeistä ennen kurssia. Koulussa meille opetettiin, että kaikki loput sanat, jotka eivät kuulu verbeihin,substantiiveihin, adjektiiveihin, pronomineihin tai numeraaleihin, ovat partikkeleita. Lähden siis liikkeelle määrittelystä. Adverbit ovat sanoja, jotka taipuvat vajaasti tai eivät ollenkaan. Adverbit ilmaisevat erilaisia puitteita tai suhteita esimerkiksi aikaa (eilen, kauan), paikkaa (lähellä, kauas), tilaa (hämillään, puuduksissa), tapaa (hyvin, ketterästi) tai määrää (vähän, liikaa). Itse lähtisin etsimään adverbejä vasta sitten, kun tehtävänannon mukaan muut ”helpommin luokiteltavat” sanat on löydetty. Kun on etsinyt verbit ja nominit, on paljon vähemmän vaihtoehtoja adverbeiksi. Jos tehtävässä pitää etsiä pelkästään adverbit, neuvoisin oppilaita lähtemään liikkeelle taivuttamisesta: taipuuko sana, miten se taipuu ja taipuuko se esimerkiksi kaikissa sijoissa. Adverbit ovat vähän hankala ryhmä, koska ne taipuvat osittain, mutta eivät täydellisesti. Tämä osittainen taipuminen voi hämätä niiden kuuluvan johonkin muuhun ryhmään esimerkiksi adjektiiveihin tai substantiiveihin.

Mitä strategioita käyttäisin sanaluokkien tunnistamisen opettelussa?

Tykästyin kovasti luennolla esiteltyyn malliin, jossa lähdetään kaavion mukaan miettimään, taipuuko sana. Jos huomataan sanan taipuvan, mietitään taas, taipuuko se persoonamuodoissa, aikamuodoissa ja tapaluokissa vai sijoissa ja luvuissa. Näin voidaan päätellä, kuuluuko sana nomineihin vai verbeihin. Jos taas huomataan, että sana taipuu vain osittain tai ei ollenkaan, vaihtoehtoja ovatkin adverbit, partikkelit ja post/prepositiot. Tämä on minusta varsin looginen järjestelmä, joka antaa oppijalle aktiivisemman roolin, kun hän saa pohtia, miten sana taipuu ja mitä siitä seuraa. Kuitenkaan tätä tapaa tuskin voidaan käyttää aivan sanaluokkien tunnistamisen opettelun alussa, vaan silloin on yksinkertaisinta lähteä liikkeelle kysymysten kautta: verbit löydetään kysymällä mitä tekee/tehdään, substantiivit kysymällä kuka/mikä, adjektiivit kysymällä millainen ja numeraalit kysymällä kuinka paljon/kuinka monta. Pronominit taas usein korvaavat jotakin substantiivia ja loput sanoista voidaan aluksi sijoittaa partikkelien ryhmään, jonka sisältä voidaan myöhemmin löytää konjunktiot, adverbit ja post/prepositiot. Mutta esimerkiksi kielellisesti lahjakasta oppilasta voi haastaa esittämällä hänelle tuon mallin.

Miksi opettaa kielioppia ja miten?

Opettajamme Sara antoi tehtäväksi pohtia, miksi opettaa kielioppia koulussa ja miten. Sara itse antoi yhdeksi vastaukseksi opeopiskelijoille jo tutuksi tulleen opetussuunnitelman, joka velvoittaa opettamaan kielioppia. Opetussuunnitelma on tärkeä työkalu opettajalle, ja sen tulisikin ohjata opettajan työtä. Kuitenkin pelkästään opetussuunnitelmaan tukeutuminenkin tuntuu vähän siltä, että asiaa ei ole pohtinut sen enempää, opetussuunnitelma on ikään kuin vakiovastaus, jonka voi sanoa aina, vaikken yhtään sen arvoa tässä aliarvioikaan.

Opetussuunnitelma velvoittaa, sehän tässä jo todettiinkin, mutta mitä muita syitä voisi olla opettaa kielioppia. Minulle tulee mieleen ihan käytännön tarve kieliopin oppimiselle, jotta voisi opiskella vieraita kieliä. Helpointa on varmastikin opiskella kieliopin termit ja käytännön sovellukset ensin omalla äidinkielellä. Tätä tietoa voi sitten käyttää hyödyksi, kun opiskelee vierasta kieltä. Toki monet kielet eroavat kieliopiltaan suomen kielestä, mutta paljon eri kielten kieliopeissa on myös samaa.Tämä perustelu kieliopin opettamiselle on mielestäni ihan pätevä, mutta hieman minua häiritsee se, että kieliopin opiskelu on valjastettu jonkin muun aineen opiskelemisen tarpeisiin.

Koen kuitenkin, että äidinkieli on niin tärkeä kouluaine, että sillä on myös jonkinlaista itseisarvoa. Äidinkieli kun on sekä väline, jonka avulla voi oppia ja opiskella muita aineita, että oppimisen kohde. Kielioppi taas on sen verran olennainen osa äidinkieltä, että jo sivistyksen nimissä jokaisen kansalaisen tulisi hallita edes koulukielioppi. Ajattelen, että kielioppi on eräänlainen runko, jonka avulla kirjoittaminen, lukeminen, tekstien vertailu ja eri medioiden lukeminen on helpompaa. Kielioppi antaa ainakin jonkinlaisen lähtökohdan lähteä miettimään, mitä esimerkiksi tekstistä voisi etsiä (toivottavasti ei nyt kuitenkaan ensimmäisenä virheitä, mieluummin vaikka etsimään, millaisia verbimuotoja tekstissä on käytetty, ja miten se vaikuttaa tekstiin).

Löysin kieliopin opettamiselle joitakin perusteluita, ja hyvä niin. Sitten toiseen kysymykseen, jonka Sara esitti. Miten opettaa kielioppia? Vaikka olen ollut innokas lukija koko pienen ikäni ja muutenkin pitänyt äidinkielen tunneista, kieliopin opiskelun muisteleminen ei saa minua hymyilemään. Varsin tylsäähän kieliopin tankkaaminen on aina ollut. Miksikö? No, piti opetella ulkoa sanarimpsuja, tehtiin yksin tylsiä, mekaanisia tehtäviä, joita oli tosi paljon ja usein asiat eivät tuntuneet koskettavan minua millään lailla. Kuvaukseni kaltaista kieliopin opetus on vielä usein nykyäänkin. Miten olisi sitten parempi?

Mielestäni kieliopin opiskelusta pitäisi tehdä vähän kuin salapoliisin työtä, samaan tapaan kuin matematiikan tuntien pulmatehtävät.. Oppilaat saisivat opettajan luennoinnin sijaan itse pohtia, miten esimerkiksi kirjoitetun sävy muuttuu, kun sanotaan ”Avaa ikkuna!” sen sijaan, että sanottaisiin ”Avaisitko ikkunan?”. Myös erilaisia oppimistyylejä voisi käyttää enemmän: leikin avulla ja itse tekemällä, ylipäätään itse mahdollisimman monin eri kanavin prosessoituna, jolloin tieto jää paljon tehokkaammin mieleen. Tärkeää olisi myös opettaa kielioppia siten, että se tuntuisi jotenkin liittyvän oppilaiden maailmaan: esimerkiksi oppilaiden omia tekstejä käyttäen tai lasten maailmaan liittyvine esimerkkeineen. Mikä myöskään estää tehtävien tekemisen yhdessä? Kaverilta on usein paljon matalampi kysyä, jos jotain ei ymmärrä.

Kieliopin opettamisen tapoja on tärkeä pohtia, sillä olen sijaisena ollessani usein surkutellut, kun usein jo kevätlukukaudella 1.-luokkalaiset, erityisesti pojat, kertovat inhoavansa äidinkieltä. Lukutoukan sydäntä raastaa joka kerta tuon kommentin kuullessa, mutta en ihmettele sitä, sillä ovathan äidinkielen tunnit usein varsin tylsää yksin puurtamista. Onneksi varsin pienilläkin keinoilla kieliopin opiskelemisesta saa kiinnostavampaa. Jo se, että opettaja sietää hieman enemmän keskustelun ääntä, lisää huimasti motivaatiota, kun oppilaat saavat tehdä työtä pareittain tai pienissä ryhmissä.