Vieraat

Sain odotella varausjonossa hyvän aikaa, ennen kuin sain luettavakseni Helmi Kekkosen Vieraat. Odotus todella kannatti! Vieraat imaisi minut mukaansa heti ensi sivuilta lähtien. Aluksi tunnelma on näennäisen kepeä: valmistaudutaan illalliselle, mutta taustalla on monta menetystä, surua ja rosoa, joista lukijalle aluksi vain vihjataan suluissa, sivulauseissa ja kuvatuissa eleissä.

Romaani on rakennettu taitavasti. Jokaisella henkilöllä on oma vuoronsa päästä ääneen, mutta pätkät eivät ole irrallisia, vaan ne paljastavat kyseisen henkilön lisäksi paljon henkilöiden välisistä suhteista ja menneisyydestä ja näin osaltaan selittävät tapahtumia. Kekkosen kieli on kaunista, toteavaa ja hän kykenee vangitsemaan sanoilla sellaisia oloja ja totuuksia, joihin voi samaistua. Romaanin episodimaisuus on todella onnistunut ratkaisu: kirja on sellainen kokonaisuus, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Lyhyiden pätkien aikana henkilöistä ja heidän menneisyydestään paljastuu seikkoja, jotka maalaavat kuvan kokonaisista ihmisistä. Usein novelleissa ja lyhyemmissä pätkissä on mielestäni ongelmana se, että lukijana haluaisi tietää vielä enemmän henkilöistä ja heidän motiiveistaan, mutta nyt minulle ei jäänyt sellaista tunnetta, vaan kaikkea on tarpeeksi. Henkilöt ovat kokonaisia, mutta liikaa ei myöskään selitetä.

Vieraat on sellainen kirja, joka luultavasti päätyy omaan kirjahyllyyni, koska uskon, että se kestää useamman lukukerran, vaikka tapahtumat olisivatkin tiedossa. Sen teemat vanhemmuudesta, risteyskohdassa olemisesta ja todellisuuden osoittautumisesta toisenlaiseksi kuin oli ajatellut pohdituttavat ja kestävät varmasti aikaa. Lisäksi tämän kirjan kansi on mielestäni ihan epätodellisen kaunis ja herkkä!

20170423_121828

Mainokset

Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa on sellainen kirja, jonka jälkeen on vähän aikaa odotettava ennen kuin voi aloittaa uuden kirjan. Kirjan tapahtumat ja henkilöt jäävät mieleen, minkä lisäksi minun oli myös googlattava lisää tietoa malariasta.

Kirjassa kerrotaan malariatutkija Alinasta, jonka elämä ei ole pitkään aikaan ollut kunnolla elämistä, vain oikeastaan olemista ja odottamista. Alina on menettänyt puolisonsa Astridin ja oikeastaan heidän yhteisen tyttärensä Sellankin tavallaan. Alina ei nimittäin saa olla Sellalle äiti, vaan Sella asuu Astridin sukulaisten luona. Alina on vain hätävara, lastenvahti ja sivuilla seuraaja. Niinpä Alina on paennut työhönsä. Malariakonferenssissa Alina pitää esitelmän ja tulee näin tavanneeksi Loten, saksalaisen lääkärin, joka työskentelee Pohjois-Thaimaassa sijaitsevalla klinikalla. Lotte pyytää Alinaa avukseen klinikalle ja Alina lupautuu.

Juonta on turha sen tarkemmin referoida, mutta elämä ja kuolema ovat monella tapaa läsnä tarinassa. Kirjassa eletään monessa eri ajassa, mutta rakenne ei ole sekava. Menneisyyden ja kirjan nykyisyyden sekoitus valottaa henkilöiden elämästä sellaisia puolia, joita koko ajan etenevä ajankuvaus ei olisi sallinut.

20170222_160844

Malarialla on kirjassa suuri rooli: työskenteleväthän molemmat päähenkilöt sen parissa. Malaria on trooppinen sairaus, joka tarttuu sattumalta, malarialoinen muuntuu ja kehittää resistenssin aina uusia lääkkeitä vastaan, mutta samalla sen tutkiminen tuo elannon Lotelle ja Alinalle. Tappavan sairauden tutkiminen tuo arvostusta tiedemaailmassa, ansioitunut tutkija voi tehdä läpimurtoja taudin mekanismien selvittämisessä, mutta samalla koko ajan tautiin kuolee niitä huonompiosaisia, joilla ei ole pääsyä tai varaa hoitoon. Malarian kautta kirjassa päästään kohti suuria teemoja: eriarvoisuutta, lääketieteen ja sairauden kilpajuoksua sekä sattumaa, joka voi yhtäkkiä muuttaa kaiken.

Kaksi ihmistä minuutissa sai pohtimaan omaa hyvää osaani. Suoraan sanottuna en ollut tiennyt, miten suuren luokan taudista malariassa on kysymys. Kuten kirjassakin kerrotaan malarian tutkimiseen käytetty rahamäärä on hyvin pieni verrattuna siihen, miten paljon rahaa syydetään esimerkiksi elintasosairauksien tutkimukseen ja tehokkaampien hoitojen kehittelyyn. Minun mittapuullani sellainen teos, joka avartaa ajattelua ja saa hakemaan lisätietoja aiheestaan, on onnistunut. Lisäksi Kaksi ihmistä minuutissa onnistuu liikuttamaan ja päähenkilöihin kiintyy. Pidin myös siitä, että päähenkilöiden lesbous ei ole mikään ihmeellinen asia, eikä siitä tule yhtä päähenkilöä. Kaksi ihmistä minuutissa ei ole siis alleviivatusti seksuaalisista vähemmistöistä kertova kirja, vaan päähenkilöt nyt vaan sattuvat olemaan lesboja. Muut, syvemmät, ihmisiä yhdistävät teemat tulevat tärkeämmiksi kuin se, miten me kaikki toisistamme eroamme: vahva suositus siis tälle teokselle.

Juurihoito

Olen vasta tänä syksynä tajunnut, miten mainio Miika Nousiainen on. Juurihoito on hänen uusin romaaninsa, joka kertoo veljeksistä Esko ja Pekka Kirnuvaarasta, jotka saavat tietää toistensa olemassaolosta Pekan särkevän hampaan takia. Veljesten kohtaaminen alkaa kangerrellen, mutta pikkuhiljaa he tutustuvat ja lähtevät selvittämään isänsä kohtaloa. Tämä matka vie monen maan kautta Australiaan ja matkan varrella sisarusparvi kasvaa.

Pintapuolisesti Juurihoito kertoo aika uskomattoman tarinan sisarusten matkasta isänsä kohtalon selvittämiseksi. Tarinassa kuljetaan monen maan ja monien aika epäuskottavienkin käänteiden kautta kohti onnellista tai ainakin onnellisempaa loppua. Tämä on se pintapuoli, jota voisi halutessaan kuvata vähän kaheliksi, mutta Nousiainen onnistuu tekemään tarinasta yllättävän uskottavan kaikkine käänteineenkin. Pohjavireenä on kuitenkin isoja teemoja juurettomuudesta, rakkaudesta ja sen kaipuusta sekä uskaltamisesta. Nämä teemat tulevat esiin hahmojen käyttäytymisessä ja heidän kehityksessään, joka on kieltämättä nopeaa, mutta niinhän joissakin elämää mullistavissa tilanteissa usein on.

20161210_085030

Juurihoito on yllättävä sekoitus etsimistarinaa ja isoja teemoja, joita höystää vino huumori. Sitä on mukava lukea, se etenee vaivattomasti ja sopivasti mutkia oikoen. Jos on jotakin kritisoitava, niin sitä, että mukana on aineksia ihan tosi paljon: lopun aboriginaalien ahdingosta kertovat osiot tuntuivat ehkä välillä päälle liimatuilta. Ehkä kirjailija oli halunnut ne ehdottomasti mukaan. Toisaalta ne kyllä saivat minut ajattelemaan ja lopulta kyllä kytkeytyivät tarinaan ihan hyvin. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa myös Nousiaista, joka kertoi, että hän oli jo pitkään halunnut tuoda Australian mukaan kirjoihinsa. Tälle Juurihoidolle siis suositus, sille toiselle ei niinkään, vaikkei se minusta niin kamalaa ollut kuin aina väitetään.

 

Viimeiset polttarit

En ollut koskaan aiemmin oikeastaan edes kuullut Roope Lipastista, mutta satuin kirjamessuilla kulkemaan juuri sen lavan ohi, jossa Lipasti kertoi uudesta kirjastaan Viimeiset polttarit. Kirjailija vaikutti niin lupsakalta ja hauskalta, että pysähdyin kuuntelemaan ja siihen jäin koko haastattelun loppuun. Lipasti kertoi kirjasta ja omasta elämästään vapautuneesti. Mielenkiintoani lisäsi vielä kotoisa varsinaissuomalainen murre, joka tuo aina mieleeni lapsuuden ja saa iloiselle mielelle. Kun sitten kirjastossa näin Viimeiset polttarit, olihan se pakko lainata ja lukea.

Viimeiset polttarit kertoo miesporukasta, joka on jo kymmenen vuoden ajan viettänyt Tarmon polttareita kerran kesässä. Tämän vuoden polttarit ovat kuitenkin nyt viimeiset syystä, joka paljastuu kirjan tapahtumien aikana. Pidin kovasti Lipastin kerronnasta, joka etenee jouhevasti ja kikkailematta. Lipasti on taitava kuvaamaan pieniä suuria asioita todella osuvasti. Ei ollut kerta tai edes kaksi, kun pysähdyin jonkin virkkeen äärelle, kun se oli niin osuva. Tästä esimerkkinä muun muassa: ”Liikenne on ihan niin kuin elämä: jos ajaa aina vain etuajo-oikeutettua tietä, ei tarvitse tietää säännöistä. Ongelmat tulevat vasta, kun pitää kääntyä tai tie loppuu.”

20161210_085014

Viimeiset polttarit on teos, joka ensivilkaisulla vaikuttaa kevyeltä ja viihdyttävältä. Sitäkin se on, kun miehet keksivät hölmöjä tempauksia kuten ampiaispesän tuhoamisen liekinheittimellä ja käyvät varastamassa naapurilta perunoita. Pelkkää koohotusta se ei kuitenkaan ole, vaan Viimeiset polttarit käsittelee myös aika isoja kysymyksiä ja teemoja elämästä kuten syyllisyydestä, kateudesta ja elämän arvaamattomuudesta. Pidin kovasti Viimeisistä polttareista erityisesti tasapainoisen rakenteen vuoksi: välillä kevyempää ja höpsöä, välillä painavampaa ja raskaampaa kaikki höystettynä huumorilla.

Vuoden inhokit

Okei, vuosi ei ole ihan kokonaan vielä kulunut, mutta koska kirjahaaste on nyt suoritettu, uskon lukevani loppuvuonna vain itseäni miellyttävää kirjallisuutta. Siispä, sain päähäni kirjoittaa vuoden inhokeista, kirjoista, joihin en todellakaan halua enää palata.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät valikoitui kesän lukupiirikirjaksi jostain sattuman oikusta. Kirja on yli 500-sivuinen möhkäle, jonka henkilöt ovat pääosin ilkeitä ja ärsyttäviä ja juonenkäänteet epäuskottavia. Kieli on tavanomaista ja muistan, että minusta kaiken huippu oli, kun yksi henkilöistä alkoi kirjoittaa kirjaa ja kirjassa selostettiin pitkästi, mitä fiktiivisessä kirjassa oikein tapahtuu. Järkytys oli suuri, kun lukupiirissä tajusimme, että samojen henkilöiden tarinat jatkuvat monessa jatko-osassa, jotka ovat ihan yhtä paksuja. En vain voi käsittää, miksi Pancolin kirjat ovat niin suosittuja! Minusta tarina oli epäuskottava, henkilöt inhottavia ja kirja olisi kaivannut reilusti tiivistämistä.

Uzodinka Iweala: Ei kenenkään lapset ei ole huono kirja, mutta aika kamala se on. Aiheena on lapsisotilaat. Muistan, kuinka ahdistuneena luin kirjaa. Kirjan lukemista vaikeuttaa siinä käytettävä puhemainen kirjoitustyyli. Lisäksi tapahtumat ovat niin ahdistavia, että lukeminen oli hidasta. Onneksi lopussa oli pientä toivoa, mutta niin pientä, että pakostakin jäi miettimään, riittäisikö se pienen pojan liian karujen kokemusten rinnalla.

Kalle Lähde: Happotesti kertoo alkoholistista, joka ei todellakaan myönnä ongelmaansa alkoholin suhteen. Silti hänen elämänsä pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä, mistä saisi viinaa, onko olutta jääkaapissa ja mistä saisi rahaa viinaan. Happotesti on hyvin realistinen kuvaus siitä, millaista on riippuvaisen elämä. Kaipa se olisi voinut avata minulle syitä alkoholin koukuttavuuteen, mutta näin ei käynyt, sillä pähenkilö jäi minulle luotaantyötäväksi tyypiksi, joka viinanhimossaan on valmis valehtelemaan ja varastamaan. Lisäksi kirjassa kuvaillaan turhankin realistisesti, miten päähenkilö ei ehdi vessaan ja kakkaa housuihinsa, useamman kerran. Muutkin eritteet tulevat tutuiksi. Loppu oli niin ikään pettymys, sillä päähenkilö ei vain ottanut opikseen kokemuksistaan, vaikka oli jo menettänyt todella paljon, vaan jäi pohtimaan, mistä saisi viinaa. Kirjaa lukiessani minua ällötti, inhotti ja raivostutti. Kirjan kieli ei myöskään ollut erityisen tasokasta.

Ja ei, näistä kirjoista ei ole kuvia.

 

Helmet-kirjastojen kirjahaaste 2016

Se on nyt vihdoin suoritettu, nimittäin Helmet-kirjastojen kirjahaaste vuodelle 2016. Aluksi luin aika lailla mitä itseä huvitti ja sitten katsoin, menisikö se johonkin kategoriaan. Loppuvuodesta oli kuitenkin pakko ruveta suunnittelemaan, mikä kirja mihinkin jäljellä olevaan haastekohtaan sopisi. Kirjahaaste pakotti tarttumaan sellaisiinkin kirjoihin, joita en muuten olisi lukenut kuten nyt esimerkiksi Voltairen Candide, mutta yllättävän monen kirjan sai ujutettua johonkin haastekohtaan.

Tässä minun listani:

Helmet-lukuhaaste:

  1. Ruuasta kertova kirja: Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
  2. Matkakertomus Cheryl Strayed: Villi vaellus
  3. Kirjassa rakastutaan Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa
  4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Seita Vuorela: Lumi
  5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman: Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
  6. Kirjastosta kertova kirja: Alan Bennett: Epätavallinen lukija
  7. Vihervuosi 2016-sloganiin ”Minun maisemani – maalla ja kaupungissa” sopiva kirja: Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
  8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
  9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja: Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?
  10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Haruki Murakami: Norwegian Wood
  11. Sarjakuvakirja Terhi Ekebom: Kummituslapsi
  12. Näytelmä Laura Ruohonen: Luolasto
  13. Kirjan nimi on kysymys Naoki Higashida: Miksi minä hypin
  14. Historiaa käsittelevä tietokirja Bea Uusma: Naparetki: Minun rakkaustarinani
  15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: China Miéville: Toiset
  16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Uzodinka Iweala: Ei kenenkään lapset
  17. Kirjassa juhlitaan Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
  18. Lastenkirja: David Walliams: Herra Lemu
  19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi: Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
  20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
  21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja: Voltaire: Candide
  22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe: Michael Cunningham: Lumikuningatar
  23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja: Malala Yousafzai ja Christine Lamb: Minä olen Malala
  24. Kirjasammon päivän täkynävuonna 2016 ollut kirja: Ida Simons: Tyhmä neitsyt
  25. Kirjassa on yli 500 sivua Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
  26. Elämäkerta tai muistelmateos Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
  27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
  28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja: Katri Lipson: Detroit
  29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja: Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
  30. Viihteellinen kirja: Miska Rantanen: Kaikki ranteet auki – Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä 2
  31. Olympialaisista kertova kirja: R. Goscinny & A. Uderzo: Asterix olympialaisissa
  32. Kirjassa on myrsky: Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
  33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja: Harper Lee: Kaikki taivaan linnut
  34. Keskustelua herättänyt kirja: Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
  35. Kirjassa ollaan avaruudessa: Andy Weir: Yksin Marsissa
  36. Kokoelma esseitä tai kolumneja: Jussi Seppänen: Kymmenottelu
  37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan: Tove Jansson: Kesäkirja
  38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: William Golding: Kärpästen herra
  39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja: Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
  40. Eläkeläisen suosittelema kirja: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
  41. Kirjassa lähetetään kirjeitä: Rauli Virtanen: Reissukirja
  42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
  43. Kirjassa mukana Pablo Picasso: Laura Lähteenmäki: Korkea aika
  44. Kirjassa joku kuolee: Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
  45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja: Miika Nousiainen: Maaninkavaara
  46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja: Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja sitkeä finni
  47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Isabel Allende: Henkien talo
  48. Kirjassa on alle 150 sivua: Maarit Korhonen: Kun koulu ei tajua
  49. Vuonna 2016 julkaistu kirja: Tommi Kinnunen: Lopotti
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Anthony Doerr: Davidin uni

Syksyn mieleenpainuvimpia kirjoja

Kesän lopulla arvelin, että lukeminen vähentyisi paljon syksyllä. Kyllä se jonkin verran vähentyikin, mutta oikeastaan suurin juttu on se, että arjessa ei meinaa jaksaa tai ehtiä kirjoittaa lukemistaan kirjoista. Tässä nyt muutamia mieleenpainuvimpia kirjoja syksyltä.

Terhi Rannela: Frau: Hyytävä kuva naisesta, joka rakastaa natsimiestään ja aatetta todella paljon. Kävin kuuntelemassa Terhi Rannelaa kirjamessuillakin. Hienosti kirjoitettu ja silti helppolukuinen kirja kauheuksista toisen maailmansodan aikana.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella: Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja, joka on saanut alkunsa siitä, että kirjailijat halusivat kirjoittaa maalauksesta. Kiinnostava tarina ja erityisesti historiallinen osuus on kuviteltu hienosti. Välillä ehkä hieman epäuskottava, mutta sen antaa anteeksi, koska tarina vie mukaansa ja kirja viihdyttää ja koskettaa.

Andy Weir: Yksin Marsissa: En ole mikään tiedejuttujen ylin ystävä, eikä avaruus ole minusta mitenkään superkiinnostava aihe, mutta tämä kirja koukutti. Se on hauska olematta liian yksityiskohtainen tekniikkanippeleissä. Sen päähenkilön kohtalo koskettaa ja samalla se on uskomaton tarina uskalluksesta ja ihmisten yhteistyön voimasta sekä tiedon ja tieteen ylistys.

Isabel Allende: Henkien talo: Tässä meni pari viikkoa ja jonkin verran sain taistella maalailevan kuvauksen ja mielestäni melko epämiellyttävien henkilöhahmojen maailmassa, mutta saatuani kirjan luettua, piti mennä kaivamaan lisätietoa Chilen historiasta. Jokin teoksen ihmisten kohtaloissa kuitenkin liikutti.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous: Pysäyttävä kuvaus lähihistorian tuhoisimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta, joka tuo tapahtumat lähelle tavallisten ihmisten kohtaloiden avulla. Se näyttää myös, miten valtakoneisto toimii kommunistisessa maailmassa. Tämä sai minut etsimään tietoa ydinvoimasta, säteilystä ja kyseisestä onnettomuudesta.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa: Tässä romaanissa ruoka on pääosassa, vaikka päähenkilöinä on kaksi naista, Saara ja Elisabeth, jotka asuvat 1950-luvun Töölössä. Ruoka kuvaa romaanissa rakkautta, vapautta, elämää ja pelkoja ja sillä on salaisia merkityksiä. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, heissä on särmää ja säröä ja tarina kutoutuu pikkuhiljaa niin, että varsin pian lukija on aivan koukussa tarinaan. Todella hienosti kirjoitettu ja monimerkityksellinen romaani, joka ei kuitenkaan ole vaikea tai ärsyttävän kikkaileva.

20161029_093723