Vaihdon jälkeen

Muistaakseni lupailin kirjoittaa vaihdosta ikään kuin kokoavasti jo joskus helmikuussa, mutta sepä on vain jäänyt. Jaa miksi? Koska ikävä oli aika kova, ja yritin sitten keskittyä elämään täällä, enkä haikailuun entiseen. Nyt ei enää joka kerta kuullessani jonkun Saksa-ajalta tärkeän kappaleen tule ihan mahdoton ikävä.

Hämmennys oli suuri, kun tajusin, että minulla, jonka oli vaikea lähteä joululomalta takaisin Ludwigsburgiin, olikin ihan hirveä ikävä takaisin Saksaan. Kotona oli kylmää, pimeää ja olo tuntui jotenkin ulkopuoliselta. Pikku hiljaa kotiuduin takaisin: opiskelukurssit alkoivat, tein sijaisuuksia ja tapasin ystäviä, mutta pidin myös yhteyttä vaihtokavereihin. Nyt asiat ovat jo oikein hyvällä tolalla, vaikka yhä edelleen välillä iskee ihan hirveä ikävä takaisin, vaikka toki tiedän, ettei se enää samanlaista olisi, koska melkeinpä kaikki ystäväni ovat palanneet kotimaihinsa. Siksi kai sitä ikävöikin: se aika ei enää palaa.

Viisas ystäväni sanoi, että vaihdosta palaaminen on vaikeampaa kuin lähteminen. Kuinka oikeassa oletkaan! Olen yrittänyt ajatella, että olen onnekas, kun minulla on jotakin sellaista, mikä tekee lähtemisestä vaikeaa ja vaihtoajasta ikävöimisen arvoista. Mutta totuus on myös se, että ikävä ei tunnu mukavalta. Se korventaa, raastaa ja iskee yhtäkkiä ja ihan arvaamatta.

Ikävällä on ollut hassujakin ilmenemismuotoja. Esimerkiksi olen tehnyt kauppareissuja Lidliin ja harmitellut itsekseni, kun siellä on liikaa suomalaisia tuttuja tuotteita saksalaisten sijaan. Hämmentävää on myös ollut, kun kadulla kävellessäni olen muka bongannut jonkun Saksassa suoritetulta kurssilta tutun ihmisen keskellä Helsinkiä. Mieli tekee kummia kyllä. Ja saksan kuuleminen missä vaan lämmittää sydäntä, on aika jees, kun usein ymmärtää, mitä ne saksaa puhuvat juttelee.

Kaipa tämä ikäväkin on yksi sellaisista jutuista, joista vaihdosta puhuttaessa usein vaietaan. Kaikillahan kun on vaihdossa aina koko ajan superhauskaa, melkein vaan juhlitaan, eikä opiskella lainkaan, paluu voi nyt olla aluksi vaikeaa, mutta siitä se sitten taas suttaantuu ja vain hyvät muistot jää. En ihan allekirjoita tuota: minulla oli välillä vaihdossa tylsää, ikävä kotiin, pieni ja avuton olo ja mitä kaikkea, mutta silti en mistään hinnasta vaihtaisi vaihtokokemusta pois.

Mainokset

Lukemisia Saksassa

Olen jatkanut täällä lukemista saksaksi. Ennen joulua luin Dieter Hermann Schmitzin Die spinnen, die Finnen ja Tove Janssonin Taikatalven, saksaksi Winter in Mumintal. Tammikuun aikana olen lueskellut Anna Gavaldan novelleja saksaksi (Jään lisäksi). Kokoelman nimi on suomeksi Kunpa joku odottaisi minua jossakin, saksaksi Ich wünsche mir, dass irgendwo jemand auf mich wartet. Osaan Gavaldan novellit melkein ulkoa, mutta silti saksaksi lukeminen oli aika haasteellista, koska Gavalda kirjoittaa ironisesti, ja monet pienet huomautukset menivät minulta ohi vieraan kielen takia. Toiset novelleista muistin paremmin kuin toiset, joten niissä oli helpompi pysyä kärryillä. 027Hienointa minusta on, että sain luettua Die spinnen, die Finnen (en muistanut napata siitä kuvaa) kokonaan, vaikka en siis ollut lukenut sitä aiemmin suomeksi. Ei sitä taida edes olla suomennettu (vaikka menekki olisi varmasti hyvä). Aluksi luin sitä sanakirjan kanssa, mutta se oli niin tuskastuttavan hidasta, että jatkoin ilman sanakirjaa ja kas, tajusin ihan tarpeeksi. Joitakin sanoja tarkistelin, mutta loppua kohti aina harvemmin. Taikatalvi oli taattua muumilaatua, lohduttavaa ja sopivan syvällistä, mutta silti leikkisää.

Pian pääsenkin taas suomenkielisen kirjallisuuden pariin, sillä vaihtoaika lähenee loppuaan, alle kaksi viikkoa on enää jäljellä. Olen tosi tyytyväinen siihen, että olen saanut luettua saksaksi, vaikka epäilinkin kykenemistäni siihen. Tosin on kyllä sanottava, että saksalaisten suosimat yhdysverbit ei kyllä tee lukemisesta aina helppoa.

Hammassärkyä, haikeutta ja kokeisiin pänttäämistä

Paria viime viikkoa on kulunut hammassärystä kärsiessä ja viimeisiä esseitä vääntäessä. Ikävänä yllärinä viisaudenhammas päätti ilmoittaa olemassaolostaan juuri ennen kuin lähdin Suomesta. Viikon verran kestin särkyä, söin buranaa ja toivoin, että särky menisi ohi. Ei mennyt. Oli pakko soittaa äidille ja sitten hammaslääkärille (hurjaa, puhuin saksaksi puhelimessa ja tulin ymmärretyksi!). No, ensimmäinen hammaslääkärikäynti (joo, on niitä jo useampi) oli aika kauhea, otettiin röntgen ja hammaslääkärisetä sanoi, että kaikki viisaudenhampaani pitäisi poistaa. Kainosti esitin toiveen, että tämä voitaisiin suorittaa vasta Suomessa. Setä suostui ja käski syömään ibuprofeiinia särkyyn ja tulemaan takaisin, jos pahenee. Helpottuneena siitä, että olin välttänyt leikkausoperaation, kuvittelin säryn jo vähän helpottavan, mutta näin kävikin vain muutamaksi päiväksi ja särky palasi entistä ikävämpänä.

Ei auttanut muu kuin soittaa taas äidille ja sitten hammaslääkärille. Toisella käynnillä olikin eri hammaslääkäri, kiva nuori nainen, joka tuntui ymmärtävän minua, vaikken osannut kipua saksaksi, enkä englanniksikaan oikein kuvailla. Hän laittoi ilmeisesti jonkin lääkepaikan hampaaseen, varasi minulle ajan parin päivän päähän ja sanoi, että katsotaan tilannetta sitten. Sen lääkepaikan taisin vahingossa syödä, kun en tajunnut varoa, mutta särky helpotti. Tänään olin vielä uudestaan hammaslääkärillä saamassa uuden lääkepaikan (maistuu tosi pahalta!) ja taas maanantaina olisi meno hammaslääkäriin. Lääkäri sanoi, että koitetaan nyt näin rauhoittaa tilanne, jotta saan ensi viikon kokeet suoritettua kunnialla, mutta suositteli kyllä kovasti, että kipeä viisaudenhammas poistettaisiin jo täällä. Nyt ei kuitenkaan särje yhtään, mutta totta toki on, että kipu voi koska vaan palata, koska se pirun hammas on siellä edelleen.

Saksalainen hammaslääkäri ei kyllä ollut vaihtoon lähtiessäni mielessä sellaisena asiana, jonka haluaisin kokea, mutta onpahan nyt tullut sekin koettua nyt ja hengissä ollaan edelleen. Sen on kyllä huomannut, että kun kieli on itselle kuitenkin vieras, entistä enemmän merkitsevät äänensävyt, yleinen huomaavaisuus ja muut sellaiset kieleen liittymättömät seikat. Ja tietty sekin on tullut huomattua, että kaikesta selviää, saksalaisesta hammaslääkäristäkin 😀

Yllättäen myös pieni haikeus on nostanut päätään. Nyt sitä vasta pikkuhiljaa huomaa tottuneensa eloon täällä, ja ihan kohta onkin aika lähteä kotiin. Kun lähdin kyynelsilmin Suomesta joululoman vietosta, en uskonut, että minun tulisi ikävä Ludwigsburgia tai vaihtoaikaa, mutta niin vaan ihan varmasti tulee. Ihmisistä täällä on tullut yllättävän tärkeitä, opiskelu ulkomailla on tuonut eteen paljon haasteita, mutta myös hurjasti onnistumisia. Lisäksi on ihan upeaa, että selviää arkipäiväisestä elämästä vieraassa maassa vieraalla kielellä. Ja on se kielitaitokin huimasti parantunut.  Ei oikeastaan mikään ihmekään, että haikeus iskee, ei tätä aikaa kuitenkaan koskaan saa takaisin, mutta onneksi muistot jäävät ja Suomeen palaava ihminen on taas monta kokemusta rikkaampi.

Saksassa jälleen

Eilen matkailin melkein kaksitoista tuntia, joista suurin osa meni odottamiseen Berliinin lentokentällä. En ollut koskaan ennen odottanut näin kauan (viisi tuntia) jatkolentoa, mutta ihan kivasti aika meni kuitenkin. Tosin perillä minua väsytti aivan tajuttomasti. Lähtö ei ollut helppo. Kotona kaikki oli tuttua ja kivaa, eikä mikään vielä ehtinyt ärsyttää. Näin paljon kavereita, vietin joulua lötköillen perheen kanssa, jumppasin yliopistoliikunnan jumpissa ja olin ylipäätään ympäristössä, jossa ymmärsin kaiken ilman sen kummempia ponnisteluja. Omassa kodissa oleminen tuntui taivaalliselta: ihailin jopa hanaani sinä iltana, kun tulin Suomeen. Tärkeimpiä toki olivat ihmiset, ne läheiset, joille voi puhua oikeastaan mistä vaan.

Ja kyllä, vaikka tiesin järjellisesti, että vaihtoa on jäljellä enää viisi hassua viikkoa, se viisi viikkoa paisui mielessäni valtavan pitkäksi ajaksi, sitä mukaa kun lähtö lähestyi. Tuntui ihan kamalalta lähteä kaikesta tutusta, jonka makuun oli juuri päässyt pariksi viikoksi. Lentokentällä itketti, mutta kun pääsin koneeseen, olo helpottui jo pikkuisen. Kun matka eteni, ikäväkin väheni. Ja kun vihdoin pääsin perille, olin jo niin väsynyt, että olikin ihan mukava olla täällä.

Tosin silti vähän on ikävä edelleen, mutta tämä on kai sitten se hinta, jonka joutuu maksamaan siitä, että tajuaa, miten hyvin siellä kotona itsellä on asiat. Eikä oikeastaan täälläkään ole mitään sen suurempaa valittamista, mutta kotona vain on vielä paremmin. Hassua, kun niin monet vaihtokokemukset, joita olen kuullut, ovat olleet vaihtoajan hehkuttamista. Niistä ikävämmistä puolista en ole kauheasti kuullut, ehkä siksikin välillä on tullut mietittyä, onko ”oikein” tuntea ikävää ja huomata oman elämänsä kotimaassa olevan itselle miellyttävämpää kuin vaihtoelämä. Mutta on toki hienoa tajuta, miten hyvin asiat itsellä kotona ovat: se kuitenkin arjessa helposti unohtuu, tämän kokemuksen myötä kuitenkin luultavasti huomattavasti harvemmin. Ikäväkin on merkki siitä, että itsellä on elämässä sellaisia ihania tyyppejä, joita aidosti ikävöi. Kiitos vaan teille kaikille! Mähän olen tosi onnekas, vaikka just nyt ikävä vähän raastaakin.

Joululahjaostoksilla

Puuh, nyt on vikatkin joululahjat ostettu. Tänä vuonna olin ajoissa, ja suurimman osan lahjoista sain hankittua jo marraskuun puolella, eikä minun siis tarvinnut kauheasti jouluruuhkissa kärvistellä. Mutta vikat ostokset tein tänään Stuttgartissa ja huhhuh sitä ihmismäärää! Nyt on pakko vähän avautua. Kuten viime postauksessa mainitsin, täällä ihmiset kulkevat laumoina kaupungilla kauheasti muista välittämättä. Tänään oli minun lisäkseni moni muukin jouluostoksilla tai muuten vaan kaupungilla, joten Königstraße oli tupaten täynnä kulkijoita. Lisäksi siellä on vielä joulumarkkinat, mikä lisää ruuhkaa vain entisestään.

Minulla meinasi mennä hermo monen monta kertaa ostosreissuni aikana. Miten on mahdollista, että esimerkiksi nelihenkinen perhe päättää pysähtyä ihan keskelle rappusia, kun takana on monen monta ihmistä? Miksi joku kokee oikeudekseen pysähtyä keskelle katua, koska puhelimen sovellus on niin jännittävä? Törmäsin tähän henkilöön, kun hän pysähtyi niin äkkiä. Miksi joku pysähtyy ihan liukuportaiden eteen katselemaan ympärilleen? (Ei sieltä takaa tuleva sitten pääse mihinkään pois niistä liukuportaista!) Miksi kaikki kävelevät niin pirun hitaasti? Miksi kukaan ei väistä? En vain tajua. Ehkä universumi yrittää opettaa minulle kärsivällisyyttä tämän kautta, mutta kyllä silti korpeaa. Onneksi sain ostokset suoritettua, enkä sitten kuitenkaan ruvennut karjumaan suomeksi, että väistäkää. Monta kertaa mielessäni kyllä hoin, että kävele, kävele, älä pysähdy edessäni olevalle 😀 Mutta koin kyllä iloisen yllätyksenkin, kun eräs nainen, jolla oli ostoskori täynnä yksittäisiä joulukuusenpalloja (ilmeisesti niissä oli jokaisessa myös hinta erikseen), päästi minut kahden ostokseni kanssa hänen edelleen. Kyllä täällä näemmä myös muita ajatellaan, ainakin toisinaan 🙂

Pieniä huomioita

Kaikkien odotusten vastaisesti pakolliset, joulua ennen palautettavat esseet ovat nyt valmiina. Hurraa! Istumalihaksia ja viitseliäisyyttä urakassa vain tarvittiin, vaikka aluksi hirvitti, miten ne oikein saan aikaan. Mutta niinhän se yleensä on, että tekemätön työ stressaa, ei niinkään se tekeminen. Nyt voinkin sitten vielä viikon verran keskittyä saksalaisesta elämästä nautiskeluun, joululahjojen ostoon ja vaihtarikavereiden kanssa hengailuun, sitten koittaa parin viikon loma koti-Suomessa, kunnes taas tammikuussa palaan vielä kuukaudeksi tänne. Nyt mielessä on vielä muutamia huippukivoja ja muutamia erityisen mälsiä asioita Saksasta ja elosta täällä.

Ekaksi mälsät, että jää positiivinen olo lopuksi. Saksalaiset tungeksivat kaduilla ja jyräävät portaissa. Tämän ilmiön todistivat myös vanhempani, jotka kävivät minua täällä katsomassa. Heistä tuntui jo lentokentällä siltä, että he liikkuvat koko ajan vastavirtaan. Tämä ei kuitenkaan ollut asianlaita, vaan ihmiset vaan kävelivät juuri siellä kuin halusivat välittämättä sen kummemmin, onko muita ihmisiä pyrkimässä toiseen suuntaan. Minäkin olen useasti joutunut yliopiston portaissa (jotka ovat tosi leveät) miettimään, mistähän välistä oikein pääsisin ylöspäin, kun alaspäin tulevat ovat levittäytyneet koko portaiden leveydelle. Eikä ole siis mitään väliä, kuinka leveät portaat tai jalkakäytävät ovat, kaikki tila viedään silti. Jos ei itse väistä, on kovassa vaarassa joutua jyrätyksi. En ole vielä keksinyt syytä tälle käytökselle. Pariisi oli ihanaa vaihtelua tähän väistämisongelmaan, kun ihmiset todella ottivat kanssakulkijat huomioon ja myös sana anteeksi oli ahkerassa käytössä.

Soluasuminen on sujunut yleisesti ottaen ihan hyvin, mutta kyllä omaan pikku yksiöön on välillä ikävä. Erityisesti ärsyttää, kun kylpyhuone on aina aamuisin ihan älyttömän kostea ja kuuma, oma huone on melko huonosti valaistu ja suoraan sanottuna aika ankea, ja ilmastointi toimii melko olemattomasti huoneessani (alan epäillä, ettei mitään ilmastointia edes ole). Myöskään suihkuvuoron odottaminen ei ole mitään herkkua. Mutta erityisesti inhottaa kämppisten tapa jättää märkä rätti myttyyn tiskipöydälle. Jo ihan lähtökohtaisesti rätti on aika ällöttävä, mutta erityisen ällöttäväksi ja haisevaksi se muuttuu, jos se ei pääse ikinä kuivumaan. Vähän masentavaa on myös se, että aina kun on itse siivonnut tiskipöydän tai kylppärin, niin hetken päästä joku toinen on jo sotkenut sen.

Sitten niitä kivoja juttuja! Täällä on ihan tosi namia sitruunajogurttia! Miksei Suomesta saa sitruunajogurttia? Tai no joskus sai, mutta muistaakseni se oli Bulgarian jogurtin kausimaku, jota ei edes kaikissa kaupoissa ollut myynnissä.

007

Kauppojen kassat tervehtivät aina, ja toivottavat vielä yleensä hyvät päivänjatkot, usein hymyillen. Siitä tulee tosi hyvälle mielelle. Myös tuikituntemattomat voivat huikata tervehdyksen esimerkiksi lenkkipolulla.

Se fakta, että Essien kynsilakat ovat suunnilleen puolet halvempia kuin Suomessa. Pakko on ehkä hankkia joululahja itselle 🙂 Nyt pitäis sit enää päättää, mikä väri.

Schupfnudeln eli perunasta, kananmunasta ja jauhoista valmistettuja pötkelöitä, joita syödään joko omenasoseen tai jonkun suolaisen kuten jauhelihan kanssa. Mun uusi lohturuokasuosikki.

Tällaista tällä kertaa. Lopuksi vielä kuva kauniista Ludwigsburgista.

Ludwigsburgin keskustasta

Sekalaisia kuulumisia

Pahoittelut blogihiljaisuudesta. Olen näyttänyt asuinkaupunkiani Ludwigsburgia ja Stuttgartia vanhemmilleni ja nauttinut heidän seurastaan, sekä lisäksi itsekin matkaillut Pariisissa ystävän kanssa. Meillä oli loistava nauruntäyteinen matka! Oli ihana nähdä rakkaita Suomesta, tosin ikäväkin konkretisoitui eri tavalla näkemisen jälkeen, mutta sellaista se elämä vain on. Yritän pitää mielessä sen, että asiat ovat hyvin, kun on ihmisiä, joita ikävöidä. Sehän tarkoittaa, että minulla on paljon rakkaita ja tärkeitä ihmisiä elämässäni.

Tänään tajusin vielä, että ihan kohta onkin jo joulu ja aika lentää lomalle kotiin. Ihan huippua sekin! Sitä ennen on tosin kursittava kasaan pari kirjallista työtä ja esiteltävä Suomen koulutussysteemiä. Mutta enköhän saa opiskelujutut hoidettua, kunhan vain varaan niille aikaa ja teen oikeasti hommia, enkä roiku netissä. (Totuus on, että blogikin päivittyy varmaan tiuhemmin, kun minun on tehtävä koulutöitä, odottakaa vaan.)

Ilokseni voin todeta, että saksan kieli on ottanut aimo harppauksia eteenpäin, mutta toki edelleen sanoja on haettava välillä, mutta yhtä kaikki, sellaista edistystä, jonka itsekin huomaan, on tapahtunut. Jee! Opiskelu vieraalla kielellä on kyllä varsin haastavaa, mutta paljon olen siitä myös oppinut. Ja on huisia, kun jokin juttu tuntuu vaikealta, mutta sen saa silti tehtyä. Onnistumisen tunne on ihan eri luokkaa kuin Suomessa vastaavassa tilanteessa. Esimerkiksi tänään sain pidettyä esitelmän saksaksi!